"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Leggareita ja univelkaa korkojen kera.

Pieni nyytti on tuotu just sairaalasta kotiin. Vanhemmat tuijottavat hämmennyksen vallassa uutta elämänihmettä miettien että siinä se nyt on, että mitäs nyt?
Äiti on synnytyksestä yhä toipumisvaiheessa, vetää viruneita ja venyneitä leggareita jalkaan - mielessä käy pikaisesti mielikuva niistä lempifarkuista, jotka ehkä menisivät just pohkeeseen asti päälle. Masentavaa ja ahdistavaa.
Vauva-arki pääsee vauhtiin, se on yhtä syöttämistä, syöttämistä ja syöttämistä. Siinä välissä vaihdetaan niitä vaippoja yhtä tiuhaan tahtiin.
Jos raskauden loppuvaiheessa jo sai kiitettävästi kasvatettua univelkaa, niin valitettavaa on että sen takaisinmaksusta ei ole tietoakaan vielä piiiiiitkään aikaan.
Velka kasvaa ja kasvaa, korkojen kera.
Äiti vetää päivästä toiseen niitä venyneitä ja vanuneita leggareita yhä jalkaan - ja se on ok - välillä miettien yhä niitä lempifarkkujaan, joihin mahtuminen siintää yhtä kaukana kuin mount everestin huippu.

Olen seurannut tässä vuosien varrella keskusteluja ja lukenut eri tahoilta aiheesta "synnytyksen jälkeinen palautuminen". Itsekin olen aiheesta keskustellut - paljonkin - niin ystävieni kuin asiakkaidenkin kanssa.
Kuten monesta muustakin, myös tästä on tullut asia, jota suoritetaan.

Esikoiseni kanssa 31-vuotiaana palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä tapahtui kirjaimellisesti hetkessä, fyysisesti. Tai mikä nyt palautumista on, lempifarkut mahtuivat jalkaan heti seuraavana päivänä kun lähes kaikki lihakset olivat kadonneet. Eli paino jäi miinukselle. Oliko se nyt hyvä vai ei, mene ja tiedä.
Henkinen palautuminen olikin sitten hiukan toinen juttu, olin meinaan lähes traumatisoitunut siitä kun en enää saanut nukkua riittäviä yöunia. Siitä sitten pikkuhiljaa seurasikin kierre, joka johti moniin asioihin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta burnouttiin ja eroon lapsen isästä.
Minulla oli heti kauhea kiire ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päästä takaisin hyvään juoksukuntoon, tai yleensäkin kuntoon, joka vastasi raskautta edeltävää aikaa. Eli kauhea tarve pitää elämä niin kuin se oli ennen äidiksi tuloakin - kuinka tyhmä ja lähes mahdoton tämä ajatus olikaan!!
Palasin spinning-pyörän selkään ohjaamaan tunteja kun esikoiseni oli kolmen kuukauden. Ja silloin luulin että se oli jopa jonkinlainen meriitti, mutta näin jälkeen päin ajateltuna, se ei todellakaan ollut meriitti!
Mitä enemmän sain hämmästelyjä ja ihmettelyä siitä että "justhan sä synnytit, miten voit olla tossa kunnossa" sitä enemmän se pönkitti itsetuntoani. Ei kestänyt kauaa kun olin taas täydessä vauhdissa juoksulenkeillä ja ohjaamassa (aivan liian monta) jumppaa.

Se oli silloin, ja onneksi nyt on nyt. Yhdeksän vuotta vanhempana, viisaampana ja kokeneempana. Elämä on nyt huomattavasti tasapainoisempaa.

Toinen lapseni, samalla miehelleni ensimmäinen, syntyi viime kesänä, pieni pörröpäinen poika, jota olimme kaikki, niin mieheni, isosisko kuin minä, odottaneet kuin kuuta nousevaa. Iän tuomat muutokset kehossani olivat olleet jo tiedossa, ei siis tullut yllätyksenä että fyysinen palautuminen ei tapahtunutkaan samalla tavalla yhdessä päivässä kuten esikoisen kanssa. Mutta henkinen palautuminen oli tällä kertaa se nopeampi ja helpompi. Kaikkeen sitä oli jo varautunut, jotenka mikään ei shokeerannut, paitsi se että pienet pojat tuppaavat pissailemaan päälle, mitä pienet tytöt eivät tee. :D

Mitä sitten jos lempifarkut eivät heti mahdukaan jalkaan, tai ei edes puolen vuoden päästä, tai ei koskaan. Mitä sitten jos on jäänyt vähän roikkuvaa ihoa ja lantion muoto on muuttunut leveämmäksi ja silmäpussit ovat jäädäkseen ja muutama lisäryppy on ilmestynyt otsalle ja silmäkulmiin. Mitä sitten jos ei näytä joka päivä hehkeältä ja hiukset täydellisesti laitetulta. Mitä sitten?
Olet just synnyttänyt vauvan. For god shake!!!! Olet luonut uuden elämän. Sinulla on vastuu olla hänelle läsnä. Tukea häntä. Olla esimerkillinen vanhempi. Antaa hänelle aikaa. Rakkautta. Hellyyttä. Halauksia. Suukkoja. Olla äiti. Isolla ÄÄLLÄ.
Sinulla on myös vastuu pitää itsestäsi niin hyvää huolta että lapsellasi on hyvä olla. Ja tämä tarkoittaa sitä että teet asioita, jotka eivät kuormita omaa jaksamistasi äitinä ja vanhempana liikaa. Eli ihan heti ei - eikä ehkä ollenkaan - elämäntapaa ennen lasta kannata lähteä tavoittelemaan.

Itsellä perheen tärkeys on kasvanut iän myötä. Jos aiemmin ajattelin että tarvitsin hetken omaa aikaa vaikka lenkkipoluilla tai salikäynnillä, niin nykyään nostan perheajan prioriteeteissä numero ykköseksi. Oma hyvinvointini tulee sen kautta että perheeni voi hyvin ja päinvastoin.
Entisenä liikuntafanaatikkona/neurootikkona ei liikunta ole täysin jäänyt, vaan liikun kun siltä tuntuu ja siihen tulee hetki. Se on sitä arkiaktiivisuuden maksimointia enimmäkseen. Ihminen on luotu liikkumaan, siitä ei pääse mihinkään. Vaunulenkeillä lisään nilkkapainot jalkaan tai jään joogaamaan pururadalle pikkumiehen tutkaillessa vaunuissa. Liikumme myös koko perhe yhdessä aina kun siihen tulee mahdollisuus.
Lepo on noussut niin tärkeäksi osaksi elämää että jos ennen lähdin vaunulenkeille nukuttamaan lasta vaunuihin, nykyään lepään tai jopa otan päikkärit silloin kun pikkumies nukkuu omassa sängyssä ja lähden ulos vasta kun hän on hereillä. Tämä lepohetki on mun ihan oma aika, jolloin lataan akkuni - se on monesti vain sohvalla tai lattialla makaamista, ihan vain olemista hetkessä, rauhoittuen - joskus tämä kestää sen vartin, joskus jopa kaksi tuntia mutta pienikin lepohetki on univelkojen koron maksua takaisin.

Jokainen äiti palautuu synnytyksestä eri tavalla. On tärkeää löytää oma tapansa toipua oikein ja välillä jopa sulkea silmänsä ja korvansa siltä mitä kuulee ja näkee muiden tekevän. Ei kaikilla linea albat palaudu ennalleen samassa ajassa (joillakin ei enää ollenkaan jos on lähtenyt liian varhain altistaa vatsalihaksia turhalle rasitukselle) eikä raskauskilot karise yhtä nopeasti.
Olemme kaikki yksilöitä, niin kehojemme kuin omanlaisen perhearjenkin kanssa.

Olen huomannut itse että kun olen antanut keholleni aikaa, ilman että olisin pakottanut sitä mihinkään - ja viettänyt hyvin paljon aikaa leggareissa (joissa voi aina tarvittaessa kyykätä tai tehdä burpeita tai vaan levätä mukavasti :D ) - niin pikkuhiljaa se alkaa olla siellä missä se oli ennen jälkimmäistä raskautta. Mihinkään ei ole ollut kiire ja näin on ollut hyvä.

Opettelethan olemaan armollinen itsellesi ja nauttimaan äitiydestä, täysillä!!

-Heidi-






perjantai 17. maaliskuuta 2017

Anna elämän tapahtua.

Meillä on ollut mieheni kanssa tapana käydä treenaamassa yhdessä aina perjantaiaamuisin kun kakkosluokkalainen on heitetty kouluun ja pikkumies valjastettu mukaan turvakaukaloon treenien ajaksi. Parin viime viikon aikana kuitenkin nämä treenit ovat jääneet välistä. Kumpainenkin on ollut niin väsynyt ettei treeneistä olisi näillä energioilla mitään hyötyä.

Tänään juteltiin aiheesta ja sanonnasta "ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt." Ja paskat!
Ennen jopa ajattelin näin kunnes aloin arvostamaan itseäni ja levon tärkeyttä niin paljon että huonoilla yöunilla treeneihin ei lähdetä. Väsynyt keho ei ota mitään toivottua ärsykettä vastaan vaan ajautuu stressitilaan.

Joskus elämän pitää vain antaa tapahtua. Mennä tilanteen mukaan, työntää sovitut ja suunnitellut asiat sivuun. Potematta minkäänlaista huonoa omatuntoa. Ja varsinkin perhearjessa tätä tapahtuu hyvinkin usein. On opittava priorisoimaan asioita jotta hyvä energia ja jaksaminen säilyy.

Viimeiset pari viikkoa jokainen yö on ollut meillä hyvinkin katkonaista pikkumiehen levottomista unista johtuen. Pitkään oli jo ajanjakso, jolloin hän nukkui 12 tuntia putkeen ja ehdin jo iloita energioistani, jotka pikkuhiljaa alkoivat normalisoitua riittävän unen saannin seurauksena. Mutta kuten jokainen vanhempi tietää, lapsen kehytyskaari on yhtä aaltoilevaa liikettä ja moni asia vaikuttaa uneen, niin tässä sitä taas ollaan, takaisin yöheräilyissä - tällä kertaa siksi että liikkeellelähtö on aiheuttanut levottomuuden myös uniin ja sängyssä pyöritään, kääntyillään ja löydetään jalka sängyn pinnojen välistä keskellä yötä jne.

Se että olen päässyt yli huonosta omatunnosta ja hyväksynyt tosiasian että asiat eivät aina mene niin kuin on suunniteltu, on vapauttanut minut liiasta stressistä. Ja kun olen vapautunut liiasta stressistä, olen alkanut myös nähdä asioita kirkkaammin ja ymmärtänyt elämän suuremman tarkoituksen. Elämän ei ole tarkoituskaan mennä niin kuin on suunniteltu. Se että meitä ohjataan välillä "off the track" -tilaan eli pois raiteilta, on elämämme ja itsemme kehittämisen kannalta oleellista ja jopa suotavaa. Joudumme pois tutusta ja turvallisesta, ja se jos jokin on kasvamista.

Tiedän monia jotka menevät aivan pois tolaltaan jos päivittäinen tai viikottainen rutiini ottaa muutoksia alleen, ja olin itse ennen muinoin yksi heistä. Minulla oli tarve kontrolloida elämääni kun en muuten ehkä luottanut itseeni riittävästi.

Tätä nykyä ajatusmaailmaani ja elämääni palvelee enemmän sanonta "vahvalla on varaa joustaa" - eli muuttuvat tekijät eivät ravisuta elämää enää niin paljon, ja kun osaa elää päivän kerrallaan, ottaa elämän ja sen tuomat "off the track" -tilat vastaan oikein, niin luottamus omaan itseen ja omiin valintoihin sekä toimintaan ja voimavaroihin on vahvoilla. Myös huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Armollisuutta ja priorisointia hyvät ihmiset.

-Heidi-


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Kiire on jo kirosana!

Olen elänyt, mutta olenko oikeasti elänyt sittenkään?

Taannoin löysin kasan kouluaikaisia tavaroitani. Muistiinpanot olivat kuin mallikappaleita "näin teet muistiinpanot täydellisesti ja hyvällä, selkeällä käsialalla" tyyliin ja vihkot olivat jokainen päällystetty täydellisesti kontaktimuovilla. Ja huom! Vihkotkin!! Ei mitään kuplia tai muuta epäkohtaa ollut näkyvissäkään. Ei sitten ainuttakaan.

Sitten löysin vanhoja kalentereitani. Siellä oli merkintää sun toista. Jokainen päivä oli aikataulutettua tekemistä, milloin olin ollut treeneissä, milloin syönyt, milloin ollut tenttiä, palaveria, tapaamisia, jne.

Näiden yliorganisoitujen sivujen katseleminenkin alkoi ahdistaa. Apua! Minulla on mennyt enemmän varmasti aikaa kaiken suunnitteluun kuin itse niiden toteuttamiseen ja tekemiseen.
Kyynelsilmin suljin kalenterit, laitoin ne takaisin laatikkoon niiden kymmenien muiden kirjojen, vihkojen, kansioiden, päiväkirjojen yms. sekaan huokaisten syvään pyyhkien kyyneliä silmäkulmasta.

Tunsin syvää huojennusta etten ollut enää tämä ihminen jonka elämä oli yhtä exceliä ja vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden suunnitelmien tekoa, vaan olin ihminen joka oli oppinut matkanvarrella päästämään irti, ja opetellut elämään hetkessä, näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja olemaan läsnä, niin läheisille mutta varsinkin itselleen.

Elämme yhteiskunnallisesti ja myös maailmanlaajuisesti ehkä pahinta mahdollista aikaa olla ajattelematta mitään, tekemättä mitään, olematta mitään, kun jatkuvasti ympärillä oleva maailma laittaa päähämme ajatuksia täydellisestä ihmisestä, elämästä ja siitä miten löytää autuas onnellisuuden tila tavoittelemalla täydellistäkin täydellisempää elämää.
Esiin tuodaan jatkuvasti tehokkuutta, rankkaa treeniä, hyviä johtamistaitoja, organisointikykyä, korkeaa työmoraalia mutta myös toista ääripäätä, mielen hallintaa, meditaation hurmosta, joogan autuutta ja täydellistä tasapainotilaa.

Niin lehdet kuin sosiaalinen mediakin ruokkivat näitä ilmiöitä vielä kulovalkean tavoin ja ihmiset menevät lankaan.
Taas on tulossa kesä ja taas jälleen kerran yritetään päästä kesäkuntoon. Hah! Mä en kestä.
Olen vissiin jo liian kauan tätä aikakautta elänyt että näen jo punaista jokaisesta otsikosta joka käsittelee kesäkuntoon pääsyä. Voiko kliseisempää enää olla!!

Ihminen on tällä hetkellä ehkä enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin.
Ei osata enää olla omia itsejään, vaan tavoitellaan jotain muuta tai mitä muilla on.
Ajatellaan että se mitä lehdet ja muu ympärillä oleva media sanoo ja neuvoo tekemään, on ainoa oikea tapa elää.
Ja kun sitten jotain saadaan ja saavutetaan, petytään kun se autuas elämä ei auennutkaan paremman perseen alta tai leveämpien hartioiden takaa, tai päivittäisten joogasessioiden tai uuden tuliterän auton kautta.
Moni on alkanut huutaa jo apua mutta yhä suurin osa juoksee oravanpyörässä kuin mitkäkin vesikauhun saaneet pieneläimet. Suorittaen elämää 24/7.

Mutta mitä ihmistä ja ihmisen toimintaa on yhtään tässä matkanvarrella oppinut tuntemaan, niin moni näistä kellokaulassa juoksijoista ja täydellisyydentevoittelijoistakin joku päivä havahtuu, osa pakon edessä, ja osa ihan ymmärtämällä, ettei tässä ole mitään järkeä.
Eli te jotka vielä siellä juoksette, juoskaa vaan mutta välillä on hyvä muistaa hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä.
Ja te jotka tavoittelette sitä autuainta onnellisuuden tilaa niin katsokaa itseänne peiliin. Elämä on tässä ja nyt, sen onni piilee juuri siinä hetkessä.


"Busy is the new stupid."

-Heidi-


torstai 2. maaliskuuta 2017

Unelmien paradoksi.

Elätkö unelmaasi? Vai oletko vasta matkalla sinne? Mitä unelmat ja unelmointi sinulle merkitsevät?

Itse olen huomannut että vuosien saatossa suhtautumiseni unelmiin ja niiden toteuttamiseen on muuttunut hyvinkin paljon.
Joskus omasin hyvin hyvin hyvin pitkän listan asioita, joita halusin elämässäni saavuttaa tai toteuttaa (bucket list). Lista on tässä matkan varrella kadonnut mutta muistan kuinka olin vetänyt yli kohtia, jotka olin päässyt toteuttamaan mutta myös vetänyt yli asioita, joista en niin enää unelmoinutkaan...

(Tässä kohtaa voisin laittaa pisteen tälle tekstille ja lopettaa kirjoittamisen aiheesta UNELMAT, sillä siinä on sana, jonka merkitys minulle on lähes haihtunut kuin tuhka tuuleen ja joka on lakannut olemasta enää tärkeää.)

...ja muistan kuinka piirtelin innokkaasti unelmakarttoja kymmenen kakskyt vuotta sitten. Elin unelmieni kautta mutta en elänyt sitä päivää enkä sitä hetkeä.


Elämä on muuttanut minua. Ja hyvä niin. Unelmien ja unelmoinnin tilalle on elämässäni tullut kiitollisuuden tunne. Se on tunne, joka peittoaa kaikki muut tunteet ja tekee elämästä eheää. Se on tunne, joka nostaa hymyn aamulla kasvoille ja antaa sydämelle aihetta muutamaan ylimääräiseen lyöntiin. Se on myös tunne, joka tekee tyytyväiseksi, onnelliseksi, lisää hyvinvointia, tuottaa hyvänolon hormoneja, piristää päivää ja auttaa jaksamaan niiden huonojenkin päivien läpi.
Se tunne kun heräät aamulla kiitollisuuteen, on parasta maailmassa.

Ennen ajattelin aamulla herätessäni että "nyt lähdetään jahtaamaan unelmia ja tehdään niistä totta" - nykyään kiitän siitä kuinka just tässä, tässä ja nyt, tällä hetkellä on hyvä olla, eikä missään muualla. Se ei aina tarkoita täydellistä hetkeä, sillä elämä heittää omat karikot jokaisen meidän tiellemme aina silloin tällöin, mutta kiitollisuutta ja tietoisuutta siitä että palikat loksahtelevat kyllä ennen pitkää kohdilleen.

Muistan listaltani kohdan jossa luki "haluan olla kiitollinen siitä mitä minulla on"  - niin sen perusteella voin vastata ensimmäisen lauseen kysymykseen että KYLLÄ, ELÄN UNELMAANI.

- Heidi -