"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Nyt ja aina.

Sormuksellani on tarina. Hyvin ainutlaatuinen. Ja hyvin merkittävä.

Olin jo kauan aikaa vilkuillut  kultasepänliikkeiden sormusvalikoimia ohikulkiessani "sillä silmällä" mutta mikään sormus ei ollut hypännyt silmille niin että olisi tullut fiilis "tuon mä haluun".

Ennen kuin ehdimme lähteä oikeasti katsastamaan ja metsästämään vihkisormusta, sain päähäni ajatuksen kysyä äidiltäni vihkisormusta, jonka hän oli saanut 40 vuotta sitten isältäni ja jota hän ei ollut pystynyt pitämään enää vuosiin sormessa nivelrikon takia.
Muistan lapsena ihailleeni tuota sormusta, sillä mielestäni se oli niin kaunis ja juuri sellainen, jonka joku päivä itsekin haluaisin sormeeni jos naimisiin menisin.

Muutamien päivien etsinnän jälkeen äitini soitti että sormus oli löytynyt - niin hyvässä tallessa oli ollut että etsinnät olivat kestäneet hetken - hiukan "haavoittunut" sormus oli mutta kuitenkin lähes samanlainen kuin muistan sen lapsena äitini sormessa.

Vein sormuksen korjattavaksi ja puunattavaksi ja saimme sen eilen entistäkin kauniimpana ja hienompana takaisin odottamaan vihkipäiväämme.

Mutta mikä sormuksesta tekee merkittävän ja ainutlaatuisen on se, että vanhempieni hääpäivä on sama kuin se päivä, jolloin tapasimme puolisoni kanssa ensimmäisen kerran. Toki "muutamia" vuosia myöhemmin.
Ja mikä tekee sormuksesta vieläkin merkittävämmän on se, että vanhempani ovat yhä edelleen onnellisesti naimisissa yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, yhä toisiaan tukien, kunnioittaen ja rakastaen.

Uskon rakkauteen ja sen suureen voimaan. Uskon siihen että on ihmisiä, jotka ovat vain tarkoitettu toisilleen, ja vaikka elämä heittelisi ties millaisia kiviä ja kantoja eteen, ne ylitetään, yhdessä.
Moni saattaa tässä kohtaa miettiä että kuinka kliseistä ja naivia ajattelua tämä onkaan, mutta monesti nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat joutuneet pettymään, kärsineet suurta katkeruutta pettymysten myötä ja menettäneet uskonsa itseen ja siihen että todella ansaitsee kaiken sen rakkauden mitä kohdalle voisi sattua.
Olen joskus ollut yksi heistä.

Näin neljänkymmenen vuoden jälkeen uskallan vihdoin ja viimein sanoa tahdon, sillä usko siihen että rinnallani seisoo "se oikea" ihminen, on niin vahva - ihminen, jonka kanssa minun on tarkoitettu kisaavan keinutuolissa vauhdeista ja siitä kummalla menee ensin nurin. :D

Rakastan sinua Timo. Nyt. Ja aina.

-Heidi-


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Täydellisen onnellinen hetki.

Heräsin eilen täydelliseen aamuaurinkoon. Kirkkaaseen ja kesäisen lämpimään. Avasin takapihan oven tuoksutellakseni aamuista raikasta ilmaa. Täydellistä. Ei yhden yhtäkään kaivinkoneen ääntä tai hiomakonetta pilaamassa hiljaisuutta.
Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.
Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.
Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?
Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.
Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.
Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.

Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.
Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.

Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.

-Heidi-

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kiire on kirosanojen aatelia.

Olet varmaan joskus törmännyt sanontaan että kiire ei tule, se tehdään. Näinhän se on. Kiire todellakin tehdään. 
Meillä kaikilla on sama määrä tunteja ja minuutteja vuorokaudessa käytettävänä, osa osaa käyttää ne valikoidun viisaasti, osa ei niinkään.

Tämän päivän vitsaus on yhteiskunnan asettama uskomus länsimaiselle ihmiselle, että kiire on tehokkuuden ja ahkeruuden merkki. Meidät on aivopesty tähän ajastusmaailmaan ja teemme tiedostamatta itsellemme ja läheisillemme hallaa kiireen kautta. Eli jos ja kun se kalenteri ei ole täynnä tapaamisia ja päivittäinen to-do-lista vedä vertoja metrin mitalle, niin et ole mitään, näinhän me ajatellaan, eikö? Ainakin suurin osa.

Mietin monesti että kun joku kertoo olevansa hyvin kiireinen, että hyvänen aika, miksi ihmeessä olet itsesi siihen miinaan juossut.
Ja taas päinvastoin, jos jään itse kiinni sanomasta jollekin että on ollut kiirettä, niin kysyn että miksi?

Mitäs jos seuraavalla kerralla kun joku pyytää sinua tekemään jotain tai pyytää mukaan johonkin, etkä välttämättä haluaisi tehdä ja lähteä, sanoisitkin en ehdi on kiire -sanonnan sijaan, että olen varannut aikaa nyt vain olemiseen enkä halua tehdä mitään. Tai minulla on jo riittävästi asioita työn alla ja haluan hoitaa ne hyvin ilman hosumista ja ylikuormitustilaa. Kuinka usein näitä lauseita kuulee?

"Learn how to say no. Don't let your mouth overload your back." 
- Jim Rohn -

Kiire on itselleni kirosana. Olen sanonut tämän jo aiemminkin mutta on tarvetta sanoa se taas jälleen kerran uudestaan.

Kuuntelin parisen viikkoa sitten metrossa kahden takana istuvan naishenkilön keskustelua toisilleen kesälomasta ja siitä kuinka kiireinen kesä tulisi olemaan.
Lapset tulisivat olemaan ainakin kolmella eri leirillä. Toisen miehellä ei olisi kesälomaa lainkaan, eikä hän ehtisi mökillekään kun pitäisi mennä golffaamaan että ehtisi edes jollain tavalla pitää taitoa yllä ja kiertää riittävän monta kierrosta kesän aikana. Toisen naisen perheellä oli vene, jolla pitäisi loppukesästä tehdä jokin reissu ettei ihan turhaa seiso laiturissa. Sitten olisi kahdet rippijuhlat ja yhdet ristiäiset, onneksi ei samaan aikaan, ja sitten se loma onkin siinä.

Apua, ihan alkoi itseäkin hengästyttää (ja ahdistaa) pelkästä kuuntelemisesta.
Mutta todellisuudessa, monen kesäloma on just tätä, täyteen ahdettu suunnitelmia ja tekemisiä, pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. On sukulaisia joiden luona vierailla, ja on myös niitä vastavierailuja. Velvollisuuksia joita pitäisi täyttää ja suorittaa, ja siihenhän se loma sitten meneekin. Kiireen ja stressin aallonharjalla.

Ja mikä pahinta, opetamme tämän elämäntyylin jo hyvin varhaisessa vaiheessa lapsillemmekin, ei pelkästään kesälomalla vaan jo ihan normaalissa arjessa, pitää tehdä koko ajan jotain, harrastaa ainakin 5 kertaa viikossa jotain ja mielellään ehkä vielä joinakin päivinä kahta eri harrastusta. Mietin monesti että onko nämä harrastukset lapsia vai aikuisia varten? Tervetuloa siis tuleva suorittaja-burnout-sukupolvi!

En toki väitä etteikö suunnitelmia pitäisi olla tai että lasten harrastukset olisivat huonoja, päinvastoin, mutta kohtuus kaikessa. On muistettava myös elää. Opeteltava rauhoittumaan ja olemaan hetkessä eikä elää jo huomista tai ylihuomista. Ja suorittaa kaikkea.
Elämä lipuu ohitsemme nopeammin kuin arvaammekaan, lapset ovat pian aikuisia ja mietimme että mihin se aika menikään. Vastaus: Lasten jokapäiväisiin harrastuksiin ja työkiireisiin eikä perheen yhteiseen aikaan, mikä olisi se kaikkein tärkein. Siinä keinutuolissa yritämme dementoituneena sitten muistella että millaista se elämä olikaan ja mitä ehkä olisi tehnyt toisin. Olisiko ehkä pitänyt hidastaa tahtia ja elää enemmän läsnäollen niin itselle kuin muillekin.

Nyt kun vielä on mahdollisuus, asiat jotka haluaa tehdä toisin, niin ne kannattaa todellakin tehdä toisin. Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja yksi mahdollisuus.

PRIORISOI!

Mikä sinulle on oikeasti tärkeää ja mikä ei? Kaikkea ei tarvitse tehdä, eikä kaikkialla tarvitse olla ja vaikuttaa koko ajan. On opeteltava karsimaan asioita ja vaikka sanoisit EI, se ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Uskon että tulevaisuudessa näitä ihmisiä, jotka osaavat sanoa EI sopivassa määrin, tullaan arvostamaan vielä entistä enemmän. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet itselleen oikeita valintoja.

LÄHEISET.

Moni ihmissuhde kariutuu nykypäivänä siihen ettei osata olla läsnä. Ollaan kotona fyysisesti mutta ajatukset ovat töissä tai muissa asioissa. Lasten kanssa vietetty aika laiminlyödään ja puolison olemassa oloa tuskin edes noteerataan. Tämä on hyvin yleinen vitsaus ja hyvin surullista, ja siitä kärsii koko perhe. Millaisen mallin sinä haluat antaa jälkipolvillesi? Osaatko olla läsnä, jättää työt oven ulkopuolelle, viettää aikaa perheesi kanssa ja opettaa lapsillesi että elämässä on muutakin kuin suorittaminen ja kiire? Nämä ovat kaikki valintoja.

ELÄMÄNARVOT.

Tiedätkö omat elämänarvosi? Oletko koskaan todella ajatellut mitkä asiat ovat elämässäsi todella, todella tärkeitä?
Moni ei ole edes tietoinen omasta arvomaailmastaan kun ei ole ollut aikaa oikeastaan ajatella sitä lainkaan, kiireen keskellä.
Ota hetki aikaa itsellesi ja mieti mielessäsi kolme tärkeintä elämänarvoasi, tuskin top kolmen kohdalta keneltäkään löytyy kiire, stressi ja väsymys.

Kiire on opittua. Se on tehtyä. Kiire ei vain tule vaan me teemme sen itsellemme valintojemme kautta. Kiireestä voi myös oppia pois, tekemällä toisenlaisia valintoja.


Kiireetöntä sunnuntaita!

-Heidi-


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Uskallatko päästää irti kontrollista?

Oletko koskaan kokeillut miltä tuntuu olla järvellä, veneessä ilman airoja? Tai ainakin niin että airot ovat nostettu veneen sisäpuolelle ja annat tuulen kuljettaa venettä hiljalleen?

Uskallammeko antaa elämän joskus vain tapahtua? Ilman kontrollia, ilman suurempaa päämäärää, vai onko elämässä pakko jatkuvasti olla airoissa kiinni ja ohjata sitä suunnitellusti?

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin viime aikoina.
Olen katsonut itseäni peiliin ja kysynyt, uskallanko antaa elämän tapahtua. Olen kurkannut itseäni syvälle sisimpään ja kysynyt, uskallanko oikeasti antaa elämän tapahtua. Ja kun elämässä joskus mikään ei tuntunut olevan järjestyksessä, uskalsin silti kysyä, uskallanko ihan oikeasti elämän antaa tapahtua. Ja vastaus on ja oli silti KYLLÄ!

Ja vastaus on KYLLÄ siksi, että olen näiden neljänkymmenen ikävuoden aikana pystynyt rakentamaan sisälleni riittävän vahvan ja vakaan pohjan enkä ole riippuvainen enää liiallisesta kontrollista, ja siitä että aina olisi tiedettävä mitä huominen tuo tullessaan ja missä olen vuoden päästä. Vaikka elämässäni on päämääriä, unelmia ja tavoitteita, en suorita niiden tavoittelua tietoisella tasolla jatkuvalla toiminnalla. Alitajunnassa ne jylläävät varmasti jatkuvasti ja tiedostamatta tapahtuukin moni valinta pysyäkseni oikeassa virtauksessa kohti haluamiani asioita, mutta airotta on joskus ihana vaan antaa mennä ja nauttia matkasta.

Olisi niin harmillista antaa elämän lipua ohitseni niin etten olisi läsnä hetkissä joita välillä jopa voisin kutsua unohtumattomiksi ja ainutlaatuisiksi. Liiallinen kontrolli ja suorittamiseen johtava suunnitelmallisuus pilaa elämästä nauttimisen sillä mitä meillä muuta todellisuudessa onkaan kuin tämä hetki.

En yritä joka päivä tehdä itsestäni parempaa ihmistä tai elämästäni jotain "master piecea". Tiedostaen omat elämänarvoni, uskallan luottaa ja uskoa siihen että niiden mukaan eläminen johtaa siihen että voin olla onnellinen ja tyytyväinen tekemiin valintoihini vaikka en joka päivä pidäkään airoista kiinni rystyset valkoisena.

Nykypäivän sloganeihin kuuluu hyvin usein kehoitus kontrollin ottamisesta omassa elämässä. Moni kuitenkin ymmärtää tämän väärin ja alkaa suorittamaan kaikkea tekemistään; liikuntaa, ruokailua, unta, onnellisuutta, hyvinvointia, opiskelua, jopa tunnetilojaan jne.


"If you don't like
the situation you are in,
change it.
You are in control
of your own life."


Elämänhallintaa. Tietyssä määrin paikallaan meille kaikille. Mutta jos hallinta menee ylikontrolloimiseksi ilman että pystyy päästämään edes pieneksi hetkeksikään irti, on ajautunut mentaalipuolen vankilaan, jossa moni on koko elämänsä huomaamattaan.


"When you try to
control everything,
you enjoy nothing.
Relax. Breathe. Let go.
And just live."


Kysymys kuuluu, uskallatko sinä antaa elämän tapahtua? Kuinka hyvin tunnet omat elämänarvosi, niin että voisit antaa arvojesi ohjata elämääsi ainakin osan ajasta ilman jatkuvaa kontrollia elämän kulusta?

Moni elää liikaa ulkopuolisten vaikutteiden alaisena (elokuvat, mainokset, sosiaalinen media jne) eikä välttämättä ymmärrä että niiden luomat mielikuvat vääristävät omaa todellista minäämme. Tästä syystä olemme myös jatkuvassa ristitulessa oman minämme kanssa jos emme edes tiedä keitä me todellisuudessa olemme.

Kääntämällä katseen omaan sisimpään, ja kysyen itseltä esimerkiksi: kuka minä oikeasti olen? Mitä minulle kuuluu? Olenko onnellinen? Teenkö asioita jotka tekevät minut onnelliseksi? - ovat avaimia, joiden kautta pääset lähemmäksi todellista minääsi.


Pohdintaa näin lomakauden alkuun jokaiselle!


-Heidi-

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Own your power.

Istuin tänään takapihan terassilla joogamatollani ja tarkoitukseni oli, no tietysti joogata. Jostain kumman syystä, ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen lopetin ja mietin että enpäs muuten joogaakaan. Ei sitten huvita yhtään.

Käänsin katseen aamupäivän aurinkoon ja suljin silmäni ja jäin vain siihen. Istumaan. Lootusasentoon. Eli periaatteessa, joogaamaan.
Niin paljon kuin pidänkin joogasta ja siitä tunteesta, jonka se kehossani ja mielessäni saa aikaan, niin paljon myös kaikki tekeminen, josta tulee liian rutiininomaista tai suorittamista, alkaa nykyään ärsyttämään.

Pikkulapsiarki on täynnä rutiineja, joten oma tekeminen ja oman hyvinvoinnin ylläpitäminen on nykyään itselle mielellään kaikkea muuta kuin rutiininomaista.
Joogaan silloin kun siltä tuntuu. Lähden lenkille silloin kun siltä tuntuu. Treenaan kahvakuulalla silloin kun siltä tuntuu.

Olen ollut suurimman osan ajan elämästäni rutiinien orja niin työssäni kuin vapaa-ajallakin. Ja varsinkin mitä tulee hyvinvointiin ja sen ylläpitoon, se jos mikä on ollut rutiineja rutiinien perään.
Siinä missä itse yritän pois pakonomaisesta suorittamisesta ja rutiineista, tiedän että moni halajaa niitä elämään helpottamaan asioiden toteutumista ja jo ihan perusarkea, esim. stressittömämmän elämän ja hyvinvoinnin toivossa. Mikä on ihan ymmärrettävää.
Kaikelle on aikansa.

Siinä matolla istuessani jonkin hetkin, tyttäreni tuli keinumasta.
"Mietiskeletkö sä taas äiti?" hän kysyi.
Kyllä, äiti mietiskeli ja saikin taas loistavia oivalluksia suunnitelmien muuttuessa toiseen. Ja niin lähdettiin yhdessä ulos kalliolle hyppimään.

Uskalla siis tehdä joskus toisin, kuunnellen mieltäsi ja kehoasi.

Sunnuntaimietteitä näin viikonloppuun.

-Heidi-


lauantai 29. huhtikuuta 2017

Sanojen mahti ja voima.

Huomasin ja oivalsin tänä aamuna jotain hyvinkin merkittävää.
Sosiaalinen media on täynnä erilaisia aforismeja, mietelauseita, julistuksia, sloganeita, mottoja, quoteja tai millä nimellä nyt niitä haluaakaan kutsua. Ohjeita miten elää, tulee nykypäivänä joka tuutista, mihin päätäsi käännätkään.
Facebook antaa joka päivä menneiden vuosien muistoja "news feediin" ja näiden muistojen mukaan olen näköjään jakanut hirvittävän paljon näitä "voimalauseita" menneinä vuosina. Enää en niinkään.

Ai miksikö?
No siksi koska en enää koe tarvitsevani niitä samalla tavalla.
Tärkeimmät niistä ovat jo opettaneet minulle ne "läksyt", jotka minun on pitänyt oppia ja niistä opeista on tullut minulle arkipäivää, automaattista, osa elämää, osa minua.

Olet vahvempi ja viisaampi kuin eilen.

Ajattele positiivisesti, ainakin lopussa.

Älä jää murehtimaan menneitä koska se on pois tulevasta.

Sateen jälkeen tulee aina pouta.

Elämä on tasapainoilua.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Rakkaus on kantava voima.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Rakasta itseäsi ja ole armollinen itseäsi kohtaan.

Jos haluat pelastaa maailman, vietä aikaa perheesi kanssa ja ole läsnä.

Elämä on mahdollista vain tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla, ei ensi vuonna.

Elä hetkessä.

Hulluilla ihmisillä on hulluja ideoita ja nämä myös toteuttavat ne.

Vietä aikaa ihmisten kanssa, jotka antavat sinulle positiivista energiaa.

Vältä energiasyöppäjä.

Etsi kumppaniksesi ihminen, joka rakastaa samalla tavalla kuin sinä.

Nauti pienistä iloista.

Elä arvojesi mukaan.

Kuuntele sydäntäsi.

Mikään ei ole mahdotonta.


Vain muutamia mainitakseni.


Mutta sitten on paljon myös quoteja, jotka ovat jollain tavalla johtaneet harhaan.

Kuten esimerkiksi,
"Ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt" - en ole muuten katunut, sillä treeni jota en ole tehnyt, on hyvistä syistä jäänyt tekemättä enkä ole katunut pätkääkään.

"Kyllä haudassa ehtii sitten nukkua." Ja pöh, lepo on tärkeää, elintärkeää. Kukaan ei jaksa ilman unta ja lepoa. Levon merkitys on korostunut entisestään viime vuosina.

"Mitä paremmaksi ihmiseksi tulet, sitä parempia ihmisiä vedät puoleesi." Hmm, kuka määrittelee kuka on toista parempi? 

"Kehosi ei ole se joka luovuttaa, vaan mielesi." Itselle kävi päinvastoin. Mieli olisi jaksanut mutta keho ei enää kestänyt, joten sekin todistettu vääräksi. Ainakin omalla kohdallani.

Eli kaikki ylisuorittamiseen, ylitreenaamiseen ja ulkonäkökeskeiseen ajatteluun liittyvät quotet ovat jäänyt elämästäni pois. Niillä ei ole minulle enää mitään merkitystä.

Erilaisista voimalauseista on tullut monille ihmisille jopa raamatun psalmeihin rinnastettavia elämän ohjeita. Niiden nimeen vannotaan ja eletään.
Onko tämä tätä nykypäivän "new age" ajattelua? Ja onko "selfhelp" jo rinnastettavissa jonkinlaiseen uskontoon?
Oli niin tai näin, sananlaskuja ja elämän viisauksia on ollut jo iät ja ajat. Osan viestit vanhenevat eivätkä palvele enää ihmisiä nykypäivänä mutta monista tulee ikuisia ja ne säilyvät sukupolvilta toisille.

"What you think
you become.
What you feel,
you attract.
What you imagine,
you create."
-BUDDHA-

Onko sinulla joitain tiettyjä voimalauseita, joiden nimeen vannot ja joiden mukaan elät? Ja kuinka huomaat niiden muokanneen ajatuksiasi, tekemisiäsi tai elämääsi matkanvarrella?

-Heidi-


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Herkkyys on vahvuutta!

Laitoin hetki sitten poikani nukkumaan. Kun hän tapitti minua niillä suurilla syvänsinisillä silmillä, tunsin kuinka silmäkulmastani alkoi hiljalleen valua kyyneliä. Mietin kuinka hän voikaan olla niin ihmeellinen, niin täydellinen.

Voin paljastaa että itken lähes joka päivä, en nyt ehkä ihan vuolaana valuta kyyneliä mutta muutaman saatan tirauttaa siellä täällä, joskus enemmänkin.
Kun mietin vuosia taakse päin, niin olen kyllä ollut herkkä - aina - mutta elämässäni oli pitkä ajanjakso, jolloin en tainnut juuri itkeä lainkaan - nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olen sitten vuodattanut ne kyyneleet niiden kyynelittömienkin vuosien edestä.
En tiedä johtuuko se äitiydestä, vai johtuuko se elämän tuomista vuosista, vanhenemisesta, vai siitä että on uskaltanut laittaa itseään enemmän alttiiksi tunteille, niin ilolle kuin surulle.

Wikipedia määrittelee erityisherkän ihmisen seuraavasti:

"Erityisherkkyydellä tarkoitetaan synnynnäistä, hermostollista ominaisuutta. Erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin.
Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi. Erityisherkkien ihmisten kokemukset omasta herkkyydestään vaihtelevat. Herkkyydestä voi olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisen herkät ihmiset ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta ja negatiivisesta ilmapiiristä.

Käsitteen "erityisherkkä" (highly sensitive person, HSP) on kehittänyt psykologian tohtori, psykoterapeutti Elaine Aron, joka on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta alkaen. Aronin mukaan noin viidesosa ihmisistä on hermostoltaan erityisen herkkiä. Ilmiötä voidaan kuvata myös termillä tunne- ja aistiherkkyys.

Suomessa erityisherkkyys on vielä melko tuntematon käsite, laajemmin siitä on alettu puhua vasta vuosien 2013–2014 aikana."

Olen yksi heistä. Ja koen tämän herkkyyden itselläni vain ja ainoastaan vahvuutena ja rikkautena.

Ihmiset, jotka tuntevat minut tietävät että herkistyn hyvinkin usein, lähes kaikesta. Minulla on myös paljon ystäviä, joilla on tämä sama hieno ominaisuus.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson lapsiani miettien kuinka etuoikeutettu ja onnekas olenkaan että saan olla heidän äiti.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson miestäni ja mietin kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka paljon häntä rakastankaan. (Hän onneksi on jo tähän tottunut. :D)

Saatan herkistyä kauniista maisemasta. Meren tuoksusta. Auringosta pilvettömällä taivaalla. Saatan herkistyä kiitoksista ja onnitteluista. Kauniista sanoista. Hyvästä kirjasta. Elokuvista puhumattakaan. Elämästä yleensä, ja siitä kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteesta, jota koen päivittäin.

Parisen viikkoa sitten tapasin kävelylenkillä iäkkään naishenkilön, joka oli ihailemassa yhtä lailla kauniita maisemia kuten minäkin. Aloimme juttelemaan niitä näitä. Olin käynyt samassa paikassa istuskelemassa ja tuijottamassa merelle vaikka kuinka monta kertaa näiden vuosien aikana mutta en ollut koskaan huomannut kahta puuta, jotka olivat kietoutuneet toistensa ympärille toisiaan tukien.

"Katsoppas, he ovat löytäneet toisensa", nainen sanoi.

Nainen kertoi myös lähes samaan hengenvetoon että hän ei paljon ehdi kävelylle kun hoitaa miestään kotona.

"Nyt pystyin lähtemään hetkeksi kun sairaanhoitaja tuli käymään", hän jatkoi.

Nieleskelin kyyneleitä. Katsoin naista ja arvioin ikää, ehkä 80-90 vuoden välissä. Hän oli myös löytänyt "puun", jonka ympärille oli kietoutunut. Ikuisesti. Kunnes kuolema heidät erottaa.

Kotimatkalla valutin ne kyyneleet, joita en tämän naisen edessä pystynyt päästämään ulos.

Elämä on täynnä uskomattoman hienoja tarinoita. Tarinoita, jotka liikuttavat ja saavat myös monesti itkemään. Joskus ilosta, joskus surusta. Jos osaa olla oikein tarkka ja herkkä, ne tarinat saattavat saada aikaan suuria oivalluksia, ja hyvinkin vahvaa, voimakasta henkistä kasvua.

Omalla kohdallani kyyneleet ja tunteiden näyttäminen ovat voimavara. Vaikka elämä on heitellyt yhteen sun toiseen suuntaan, niin kylmäksi se ei ole minua jättänyt, kirjaimellisesti. Päinvastoin. Olen oppinut kohtaamaan tunteeni, niin ilon kuin surun,  sillä koen että elämästä saa paljon enemmän irti aidolla herkkyydellä ja empatialla. Ja kyyneleet puhdistavat sielun ja sydämen. Joka kerta.

(Ja arvata saattaa että tätä kirjoittaessanikin kyyneleet valuivat poskia pitkin. Monta kertaa!)


-Heidi-




keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kun olin joskus juoksija.

Moni on kysynyt minulta mistä blogini nimi tulee. Muistaakseni olen joskus aiemminkin tähän vastannut ja jopa kirjoittanut tarinankin mutta kerrotaanpa uudelleen.

Juoksin ennen. Ja paljon. Juoksu, juokseminen, lenkkeily, tai millä tavalla sitä nyt haluaakaan kutsua, oli elämäntapani hyvinkin kauan. Asuin ulkomailla vuosia, monissa eri paikoissa, matkustelin myös paljon ja juokseminen oli aina luonnollinen tapa liikkua, olin sitten Barbadoksella tai Ranskan Alpeilla, tai missä milloinkin. Mihinkään en koskaan lähtenyt ilman lenkkitossujani.

Asuin kuusi vuotta Englannissa, Lontoossa, ja tuo miljoonakaupunki tuli minulle yhtä tutuksi kuin omat taskuni nimenomaan juoksemalla. Tai mikä tahansa paikka matkojeni varrella, juoksemalla pääsin aina jyvälle millainen ympäristö oli kyseessä, mitä oli missäkin ja miten löytää takaisin "kotiin".
Mutta mikä parasta, se fiilis joka juostessa aina tuli, se fiilis maksimoitui aina jonkun uuden löytämisen kautta, paikan jossa ei koskaan aiemmin ollut käynyt ja tunteen jota ei ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Sitten pidin joskus juoksukoulua, jonka teoriaosuuden nimi oli "Juoksun lyhyt oppimäärä" - niihin aikoihin elämässäni tapahtui myös paljon, ja jollain tavalla yhdistin juoksun ja juoksemisen elämää ylläpitävään voimaan, joka minulla silloin oli hyvin vahvasti läsnä, ja juokseminen oli silloin minulle lähes samaa tarkoittava kuin elämä itsessään.
Ja kun elämä itsessään on tietty prosessi, joka jatkuu ja jatkuu, jos luoja suo, niin jossain pienessä mielessä päätin että mennään pitkän kaavan mukaan, eli blogistani tuli "Juoksun pitkä oppimäärä".

Nykyään juokseminen ei merkitse itselleni enää samaa kuin itse elämä mutta koen sen silti yhä hyvin vahvana vertauskuvana elämälle.
En enää juokse kuin satunnaisesti, sillä tunnen ettei minulla ole siihen enää tarvetta. Reissuun kuitenkin pakkaan yhä edelleenkin lenkkitossuni!!

Liikunta ja omasta kunnosta huolehtiminen on minulle jotain aivan muuta nykyään.
Jollain tavalla ajattelen aikaa kun juoksin paljon, että juoksin jotain pakoon tai taas toisaalta ajattelen että etsin jotain, mitä en ollut vielä löytänyt.
Tasapainon löytäminen elämässä lopetti myös liialliset kirmailut sinne tänne ja samalla se auttoi hidastamaan vauhtia.
Aiemmin ajattelin aina että juosten olisin jo perillä, mutta nykyään mietin että kävelyvauhdilla näkee ja kokee enemmän. Ja kun mihinkään ei ole enää kiire.
Silloin tällöin tapahtuvat juoksulenkit ovat ihania fiilistelylenkkejä ilman mitään tavoitteita ja niistä yhä nautin. Pieni hiki, joskus isompikin, on aina välillä ihan paikallaan. Ja mäkitreenit on aina tietyn väliajoin pakko vetää!!!

Kaikelle on aikansa.

-Heidi-

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Suru opettaa ja kasvattaa.

Tasan kaksi vuotta sitten makasin hiljaa Kätilöopiston toimenpidehuoneessa tuijottaen harmahtavaa kattoa yläpuolellani. Sydän hakkasi hullun lailla ja olotila oli kuin pahimmasta painajaisesta.
Huoneessa nuorehko lääkäri tuijotti epävarmana monitoria, joka oli käännetty pois päin minusta.
"Minun täytyy konsultoida vanhempaa kollegaani" lääkäri sanoi hoitajan vieressä nyökäten vaisusti.
Pahin pelkoni oli vieläkin lähempänä toteutumista. Ei sydänääniä. Se merkitsisi vain yhtä asiaa.

Keskenmeno on asia, jonka ymmärtää vasta kun sen itse joutuu kokemaan.
Se on asia, josta ei puhuta julkisesti vaan siitä vaietaan hyvinkin usein ja surraan hiljaisuudessa, jos ollenkaan. Se pyritään unohtamaan mahdollisimman pian jotta elämä jatkuisi normaalisti. Ja mahdollisimman pian.

Meille kävi toisin.
Vielä näin kaksi vuotta jälkeenkin päin kuulen yhä lääkärin sanat "valitettavasti mitään elonmerkkejä ei ole havaittavissa" mikä saa kyyneleet yhä valumaan vuolaina pitkin poskiani ja surun muistuttamaan siitä mitä kaksi vuotta takaperin tapahtui.

"Tsemppiä" oli lääkärin hyvin kylmät loppusanat kun lähdin huoneesta pidätellen hysteeristä itkua.

Tiedän että monille keskenmeno ei ole mikään iso juttu. "Eihän se ollut edes ihminen vielä" tai "luonto korjaa pois heikot yksilöt" ovat hyvin usein kuultuja lauseita ihmisiltä, jotka eivät tiedä miltä tuntuu menettää jotain niin arvokasta kuin oma lapsi jota olet toivonut ja odottanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Keskenmeno on monesti asia, jonka kanssa jää hyvin yksin, sillä kriisiapua siihen ei aina ole saatavilla, tai ainakaan oikeanlaista.
Meille paras apu oli toistemme tuki ja se, että asiasta puhuttiin, aina kun jommalla kummalla oli siihen tarve. Suru oli yhteistä ja on yhä edelleen.

Elämä on matkan varrella pakottanut uskomaan siihen että kaikella on jokin tarkoitus. Ja niin myös tällä kahden vuoden takaisella keskenmenollakin. Ilman sitä meillä ei olisi ihanaa ja niin rakasta poikaamme, joka syntyi viime kesänä ja josta olemme kaikki niin onnellisia ja iloisia. Näin oli tarkoitettu.

Tyttäreni joskus kyselee että mihin ne vauvat menivät (saimme jälkeen päin tietää että niitä oli kaksi) ja minkä ikäisiä ne olisivat. Lapsen on hankala käsittää tällaisia tapahtumia - jos on aikuisenkin joskus - joten nämä "enkelikaksoset" ovat puheenaiheena aina silloin tällöin.

Keskenmeno jätti suuret arvet monella tapaa. Se myös varjosti raskauttani loppuun saakka sillä minun oli vaikea luottaa siihen että kaikki menisi hyvin. Mikään kun elämässä ei ole varmaa ja mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Sen opin ja olen oppinut kantapään kautta.

Muista siis olla kiitollinen elämästäsi. Lapsistasi. Jokainen lapsi on lahja.
Muista olla kiitollinen siitä että sait herätä tänä aamuna.
Muista olla kiitollinen siitä että opit taas tänään jotain uutta kun pidit silmät ja korvat hereillä ja sydämesi avoinna.
Muista olla kiitollinen siitä että kasvoit ihmisenä vahvemmaksi.
Muista olla kiitollinen siitä että sait halata rakkaitasi ja kertoa heille kuinka tärkeitä he ovat.
Elämää jos pitää liian itsestäänselvyytenä, katoaa elämästä se syvin olemus, se olemus joka tekee elämästä ainutlaatuista, ja jonka arvoa ei mitata millään muulla kuin rakkaudella ja kiitollisuudella itse elämää kohtaan.
Suru kuuluu elämään, sillä se kasvattaa ja opettaa.

Ja mitä lapsiin tulee, lapset ovat kalleinta ja arvokkainta kaikista. 

-Heidi-


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Leggareita ja univelkaa korkojen kera.

Pieni nyytti on tuotu just sairaalasta kotiin. Vanhemmat tuijottavat hämmennyksen vallassa uutta elämänihmettä miettien että siinä se nyt on, että mitäs nyt?
Äiti on synnytyksestä yhä toipumisvaiheessa, vetää viruneita ja venyneitä leggareita jalkaan - mielessä käy pikaisesti mielikuva niistä lempifarkuista, jotka ehkä menisivät just pohkeeseen asti päälle. Masentavaa ja ahdistavaa.
Vauva-arki pääsee vauhtiin, se on yhtä syöttämistä, syöttämistä ja syöttämistä. Siinä välissä vaihdetaan niitä vaippoja yhtä tiuhaan tahtiin.
Jos raskauden loppuvaiheessa jo sai kiitettävästi kasvatettua univelkaa, niin valitettavaa on että sen takaisinmaksusta ei ole tietoakaan vielä piiiiiitkään aikaan.
Velka kasvaa ja kasvaa, korkojen kera.
Äiti vetää päivästä toiseen niitä venyneitä ja vanuneita leggareita yhä jalkaan - ja se on ok - välillä miettien yhä niitä lempifarkkujaan, joihin mahtuminen siintää yhtä kaukana kuin mount everestin huippu.

Olen seurannut tässä vuosien varrella keskusteluja ja lukenut eri tahoilta aiheesta "synnytyksen jälkeinen palautuminen". Itsekin olen aiheesta keskustellut - paljonkin - niin ystävieni kuin asiakkaidenkin kanssa.
Kuten monesta muustakin, myös tästä on tullut asia, jota suoritetaan.

Esikoiseni kanssa 31-vuotiaana palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä tapahtui kirjaimellisesti hetkessä, fyysisesti. Tai mikä nyt palautumista on, lempifarkut mahtuivat jalkaan heti seuraavana päivänä kun lähes kaikki lihakset olivat kadonneet. Eli paino jäi miinukselle. Oliko se nyt hyvä vai ei, mene ja tiedä.
Henkinen palautuminen olikin sitten hiukan toinen juttu, olin meinaan lähes traumatisoitunut siitä kun en enää saanut nukkua riittäviä yöunia. Siitä sitten pikkuhiljaa seurasikin kierre, joka johti moniin asioihin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta burnouttiin ja eroon lapsen isästä.
Minulla oli heti kauhea kiire ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päästä takaisin hyvään juoksukuntoon, tai yleensäkin kuntoon, joka vastasi raskautta edeltävää aikaa. Eli kauhea tarve pitää elämä niin kuin se oli ennen äidiksi tuloakin - kuinka tyhmä ja lähes mahdoton tämä ajatus olikaan!!
Palasin spinning-pyörän selkään ohjaamaan tunteja kun esikoiseni oli kolmen kuukauden. Ja silloin luulin että se oli jopa jonkinlainen meriitti, mutta näin jälkeen päin ajateltuna, se ei todellakaan ollut meriitti!
Mitä enemmän sain hämmästelyjä ja ihmettelyä siitä että "justhan sä synnytit, miten voit olla tossa kunnossa" sitä enemmän se pönkitti itsetuntoani. Ei kestänyt kauaa kun olin taas täydessä vauhdissa juoksulenkeillä ja ohjaamassa (aivan liian monta) jumppaa.

Se oli silloin, ja onneksi nyt on nyt. Yhdeksän vuotta vanhempana, viisaampana ja kokeneempana. Elämä on nyt huomattavasti tasapainoisempaa.

Toinen lapseni, samalla miehelleni ensimmäinen, syntyi viime kesänä, pieni pörröpäinen poika, jota olimme kaikki, niin mieheni, isosisko kuin minä, odottaneet kuin kuuta nousevaa. Iän tuomat muutokset kehossani olivat olleet jo tiedossa, ei siis tullut yllätyksenä että fyysinen palautuminen ei tapahtunutkaan samalla tavalla yhdessä päivässä kuten esikoisen kanssa. Mutta henkinen palautuminen oli tällä kertaa se nopeampi ja helpompi. Kaikkeen sitä oli jo varautunut, jotenka mikään ei shokeerannut, paitsi se että pienet pojat tuppaavat pissailemaan päälle, mitä pienet tytöt eivät tee. :D

Mitä sitten jos lempifarkut eivät heti mahdukaan jalkaan, tai ei edes puolen vuoden päästä, tai ei koskaan. Mitä sitten jos on jäänyt vähän roikkuvaa ihoa ja lantion muoto on muuttunut leveämmäksi ja silmäpussit ovat jäädäkseen ja muutama lisäryppy on ilmestynyt otsalle ja silmäkulmiin. Mitä sitten jos ei näytä joka päivä hehkeältä ja hiukset täydellisesti laitetulta. Mitä sitten?
Olet just synnyttänyt vauvan. For god shake!!!! Olet luonut uuden elämän. Sinulla on vastuu olla hänelle läsnä. Tukea häntä. Olla esimerkillinen vanhempi. Antaa hänelle aikaa. Rakkautta. Hellyyttä. Halauksia. Suukkoja. Olla äiti. Isolla ÄÄLLÄ.
Sinulla on myös vastuu pitää itsestäsi niin hyvää huolta että lapsellasi on hyvä olla. Ja tämä tarkoittaa sitä että teet asioita, jotka eivät kuormita omaa jaksamistasi äitinä ja vanhempana liikaa. Eli ihan heti ei - eikä ehkä ollenkaan - elämäntapaa ennen lasta kannata lähteä tavoittelemaan.

Itsellä perheen tärkeys on kasvanut iän myötä. Jos aiemmin ajattelin että tarvitsin hetken omaa aikaa vaikka lenkkipoluilla tai salikäynnillä, niin nykyään nostan perheajan prioriteeteissä numero ykköseksi. Oma hyvinvointini tulee sen kautta että perheeni voi hyvin ja päinvastoin.
Entisenä liikuntafanaatikkona/neurootikkona ei liikunta ole täysin jäänyt, vaan liikun kun siltä tuntuu ja siihen tulee hetki. Se on sitä arkiaktiivisuuden maksimointia enimmäkseen. Ihminen on luotu liikkumaan, siitä ei pääse mihinkään. Vaunulenkeillä lisään nilkkapainot jalkaan tai jään joogaamaan pururadalle pikkumiehen tutkaillessa vaunuissa. Liikumme myös koko perhe yhdessä aina kun siihen tulee mahdollisuus.
Lepo on noussut niin tärkeäksi osaksi elämää että jos ennen lähdin vaunulenkeille nukuttamaan lasta vaunuihin, nykyään lepään tai jopa otan päikkärit silloin kun pikkumies nukkuu omassa sängyssä ja lähden ulos vasta kun hän on hereillä. Tämä lepohetki on mun ihan oma aika, jolloin lataan akkuni - se on monesti vain sohvalla tai lattialla makaamista, ihan vain olemista hetkessä, rauhoittuen - joskus tämä kestää sen vartin, joskus jopa kaksi tuntia mutta pienikin lepohetki on univelkojen koron maksua takaisin.

Jokainen äiti palautuu synnytyksestä eri tavalla. On tärkeää löytää oma tapansa toipua oikein ja välillä jopa sulkea silmänsä ja korvansa siltä mitä kuulee ja näkee muiden tekevän. Ei kaikilla linea albat palaudu ennalleen samassa ajassa (joillakin ei enää ollenkaan jos on lähtenyt liian varhain altistaa vatsalihaksia turhalle rasitukselle) eikä raskauskilot karise yhtä nopeasti.
Olemme kaikki yksilöitä, niin kehojemme kuin omanlaisen perhearjenkin kanssa.

Olen huomannut itse että kun olen antanut keholleni aikaa, ilman että olisin pakottanut sitä mihinkään - ja viettänyt hyvin paljon aikaa leggareissa (joissa voi aina tarvittaessa kyykätä tai tehdä burpeita tai vaan levätä mukavasti :D ) - niin pikkuhiljaa se alkaa olla siellä missä se oli ennen jälkimmäistä raskautta. Mihinkään ei ole ollut kiire ja näin on ollut hyvä.

Opettelethan olemaan armollinen itsellesi ja nauttimaan äitiydestä, täysillä!!

-Heidi-






perjantai 17. maaliskuuta 2017

Anna elämän tapahtua.

Meillä on ollut mieheni kanssa tapana käydä treenaamassa yhdessä aina perjantaiaamuisin kun kakkosluokkalainen on heitetty kouluun ja pikkumies valjastettu mukaan turvakaukaloon treenien ajaksi. Parin viime viikon aikana kuitenkin nämä treenit ovat jääneet välistä. Kumpainenkin on ollut niin väsynyt ettei treeneistä olisi näillä energioilla mitään hyötyä.

Tänään juteltiin aiheesta ja sanonnasta "ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt." Ja paskat!
Ennen jopa ajattelin näin kunnes aloin arvostamaan itseäni ja levon tärkeyttä niin paljon että huonoilla yöunilla treeneihin ei lähdetä. Väsynyt keho ei ota mitään toivottua ärsykettä vastaan vaan ajautuu stressitilaan.

Joskus elämän pitää vain antaa tapahtua. Mennä tilanteen mukaan, työntää sovitut ja suunnitellut asiat sivuun. Potematta minkäänlaista huonoa omatuntoa. Ja varsinkin perhearjessa tätä tapahtuu hyvinkin usein. On opittava priorisoimaan asioita jotta hyvä energia ja jaksaminen säilyy.

Viimeiset pari viikkoa jokainen yö on ollut meillä hyvinkin katkonaista pikkumiehen levottomista unista johtuen. Pitkään oli jo ajanjakso, jolloin hän nukkui 12 tuntia putkeen ja ehdin jo iloita energioistani, jotka pikkuhiljaa alkoivat normalisoitua riittävän unen saannin seurauksena. Mutta kuten jokainen vanhempi tietää, lapsen kehytyskaari on yhtä aaltoilevaa liikettä ja moni asia vaikuttaa uneen, niin tässä sitä taas ollaan, takaisin yöheräilyissä - tällä kertaa siksi että liikkeellelähtö on aiheuttanut levottomuuden myös uniin ja sängyssä pyöritään, kääntyillään ja löydetään jalka sängyn pinnojen välistä keskellä yötä jne.

Se että olen päässyt yli huonosta omatunnosta ja hyväksynyt tosiasian että asiat eivät aina mene niin kuin on suunniteltu, on vapauttanut minut liiasta stressistä. Ja kun olen vapautunut liiasta stressistä, olen alkanut myös nähdä asioita kirkkaammin ja ymmärtänyt elämän suuremman tarkoituksen. Elämän ei ole tarkoituskaan mennä niin kuin on suunniteltu. Se että meitä ohjataan välillä "off the track" -tilaan eli pois raiteilta, on elämämme ja itsemme kehittämisen kannalta oleellista ja jopa suotavaa. Joudumme pois tutusta ja turvallisesta, ja se jos jokin on kasvamista.

Tiedän monia jotka menevät aivan pois tolaltaan jos päivittäinen tai viikottainen rutiini ottaa muutoksia alleen, ja olin itse ennen muinoin yksi heistä. Minulla oli tarve kontrolloida elämääni kun en muuten ehkä luottanut itseeni riittävästi.

Tätä nykyä ajatusmaailmaani ja elämääni palvelee enemmän sanonta "vahvalla on varaa joustaa" - eli muuttuvat tekijät eivät ravisuta elämää enää niin paljon, ja kun osaa elää päivän kerrallaan, ottaa elämän ja sen tuomat "off the track" -tilat vastaan oikein, niin luottamus omaan itseen ja omiin valintoihin sekä toimintaan ja voimavaroihin on vahvoilla. Myös huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Armollisuutta ja priorisointia hyvät ihmiset.

-Heidi-


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Kiire on jo kirosana!

Olen elänyt, mutta olenko oikeasti elänyt sittenkään?

Taannoin löysin kasan kouluaikaisia tavaroitani. Muistiinpanot olivat kuin mallikappaleita "näin teet muistiinpanot täydellisesti ja hyvällä, selkeällä käsialalla" tyyliin ja vihkot olivat jokainen päällystetty täydellisesti kontaktimuovilla. Ja huom! Vihkotkin!! Ei mitään kuplia tai muuta epäkohtaa ollut näkyvissäkään. Ei sitten ainuttakaan.

Sitten löysin vanhoja kalentereitani. Siellä oli merkintää sun toista. Jokainen päivä oli aikataulutettua tekemistä, milloin olin ollut treeneissä, milloin syönyt, milloin ollut tenttiä, palaveria, tapaamisia, jne.

Näiden yliorganisoitujen sivujen katseleminenkin alkoi ahdistaa. Apua! Minulla on mennyt enemmän varmasti aikaa kaiken suunnitteluun kuin itse niiden toteuttamiseen ja tekemiseen.
Kyynelsilmin suljin kalenterit, laitoin ne takaisin laatikkoon niiden kymmenien muiden kirjojen, vihkojen, kansioiden, päiväkirjojen yms. sekaan huokaisten syvään pyyhkien kyyneliä silmäkulmasta.

Tunsin syvää huojennusta etten ollut enää tämä ihminen jonka elämä oli yhtä exceliä ja vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden suunnitelmien tekoa, vaan olin ihminen joka oli oppinut matkanvarrella päästämään irti, ja opetellut elämään hetkessä, näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja olemaan läsnä, niin läheisille mutta varsinkin itselleen.

Elämme yhteiskunnallisesti ja myös maailmanlaajuisesti ehkä pahinta mahdollista aikaa olla ajattelematta mitään, tekemättä mitään, olematta mitään, kun jatkuvasti ympärillä oleva maailma laittaa päähämme ajatuksia täydellisestä ihmisestä, elämästä ja siitä miten löytää autuas onnellisuuden tila tavoittelemalla täydellistäkin täydellisempää elämää.
Esiin tuodaan jatkuvasti tehokkuutta, rankkaa treeniä, hyviä johtamistaitoja, organisointikykyä, korkeaa työmoraalia mutta myös toista ääripäätä, mielen hallintaa, meditaation hurmosta, joogan autuutta ja täydellistä tasapainotilaa.

Niin lehdet kuin sosiaalinen mediakin ruokkivat näitä ilmiöitä vielä kulovalkean tavoin ja ihmiset menevät lankaan.
Taas on tulossa kesä ja taas jälleen kerran yritetään päästä kesäkuntoon. Hah! Mä en kestä.
Olen vissiin jo liian kauan tätä aikakautta elänyt että näen jo punaista jokaisesta otsikosta joka käsittelee kesäkuntoon pääsyä. Voiko kliseisempää enää olla!!

Ihminen on tällä hetkellä ehkä enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin.
Ei osata enää olla omia itsejään, vaan tavoitellaan jotain muuta tai mitä muilla on.
Ajatellaan että se mitä lehdet ja muu ympärillä oleva media sanoo ja neuvoo tekemään, on ainoa oikea tapa elää.
Ja kun sitten jotain saadaan ja saavutetaan, petytään kun se autuas elämä ei auennutkaan paremman perseen alta tai leveämpien hartioiden takaa, tai päivittäisten joogasessioiden tai uuden tuliterän auton kautta.
Moni on alkanut huutaa jo apua mutta yhä suurin osa juoksee oravanpyörässä kuin mitkäkin vesikauhun saaneet pieneläimet. Suorittaen elämää 24/7.

Mutta mitä ihmistä ja ihmisen toimintaa on yhtään tässä matkanvarrella oppinut tuntemaan, niin moni näistä kellokaulassa juoksijoista ja täydellisyydentevoittelijoistakin joku päivä havahtuu, osa pakon edessä, ja osa ihan ymmärtämällä, ettei tässä ole mitään järkeä.
Eli te jotka vielä siellä juoksette, juoskaa vaan mutta välillä on hyvä muistaa hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä.
Ja te jotka tavoittelette sitä autuainta onnellisuuden tilaa niin katsokaa itseänne peiliin. Elämä on tässä ja nyt, sen onni piilee juuri siinä hetkessä.


"Busy is the new stupid."

-Heidi-


torstai 2. maaliskuuta 2017

Unelmien paradoksi.

Elätkö unelmaasi? Vai oletko vasta matkalla sinne? Mitä unelmat ja unelmointi sinulle merkitsevät?

Itse olen huomannut että vuosien saatossa suhtautumiseni unelmiin ja niiden toteuttamiseen on muuttunut hyvinkin paljon.
Joskus omasin hyvin hyvin hyvin pitkän listan asioita, joita halusin elämässäni saavuttaa tai toteuttaa (bucket list). Lista on tässä matkan varrella kadonnut mutta muistan kuinka olin vetänyt yli kohtia, jotka olin päässyt toteuttamaan mutta myös vetänyt yli asioita, joista en niin enää unelmoinutkaan...

(Tässä kohtaa voisin laittaa pisteen tälle tekstille ja lopettaa kirjoittamisen aiheesta UNELMAT, sillä siinä on sana, jonka merkitys minulle on lähes haihtunut kuin tuhka tuuleen ja joka on lakannut olemasta enää tärkeää.)

...ja muistan kuinka piirtelin innokkaasti unelmakarttoja kymmenen kakskyt vuotta sitten. Elin unelmieni kautta mutta en elänyt sitä päivää enkä sitä hetkeä.


Elämä on muuttanut minua. Ja hyvä niin. Unelmien ja unelmoinnin tilalle on elämässäni tullut kiitollisuuden tunne. Se on tunne, joka peittoaa kaikki muut tunteet ja tekee elämästä eheää. Se on tunne, joka nostaa hymyn aamulla kasvoille ja antaa sydämelle aihetta muutamaan ylimääräiseen lyöntiin. Se on myös tunne, joka tekee tyytyväiseksi, onnelliseksi, lisää hyvinvointia, tuottaa hyvänolon hormoneja, piristää päivää ja auttaa jaksamaan niiden huonojenkin päivien läpi.
Se tunne kun heräät aamulla kiitollisuuteen, on parasta maailmassa.

Ennen ajattelin aamulla herätessäni että "nyt lähdetään jahtaamaan unelmia ja tehdään niistä totta" - nykyään kiitän siitä kuinka just tässä, tässä ja nyt, tällä hetkellä on hyvä olla, eikä missään muualla. Se ei aina tarkoita täydellistä hetkeä, sillä elämä heittää omat karikot jokaisen meidän tiellemme aina silloin tällöin, mutta kiitollisuutta ja tietoisuutta siitä että palikat loksahtelevat kyllä ennen pitkää kohdilleen.

Muistan listaltani kohdan jossa luki "haluan olla kiitollinen siitä mitä minulla on"  - niin sen perusteella voin vastata ensimmäisen lauseen kysymykseen että KYLLÄ, ELÄN UNELMAANI.

- Heidi -