"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Sanojen mahti ja voima.

Huomasin ja oivalsin tänä aamuna jotain hyvinkin merkittävää.
Sosiaalinen media on täynnä erilaisia aforismeja, mietelauseita, julistuksia, sloganeita, mottoja, quoteja tai millä nimellä nyt niitä haluaakaan kutsua. Ohjeita miten elää, tulee nykypäivänä joka tuutista, mihin päätäsi käännätkään.
Facebook antaa joka päivä menneiden vuosien muistoja "news feediin" ja näiden muistojen mukaan olen näköjään jakanut hirvittävän paljon näitä "voimalauseita" menneinä vuosina. Enää en niinkään.

Ai miksikö?
No siksi koska en enää koe tarvitsevani niitä samalla tavalla.
Tärkeimmät niistä ovat jo opettaneet minulle ne "läksyt", jotka minun on pitänyt oppia ja niistä opeista on tullut minulle arkipäivää, automaattista, osa elämää, osa minua.

Olet vahvempi ja viisaampi kuin eilen.

Ajattele positiivisesti, ainakin lopussa.

Älä jää murehtimaan menneitä koska se on pois tulevasta.

Sateen jälkeen tulee aina pouta.

Elämä on tasapainoilua.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Rakkaus on kantava voima.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Rakasta itseäsi ja ole armollinen itseäsi kohtaan.

Jos haluat pelastaa maailman, vietä aikaa perheesi kanssa ja ole läsnä.

Elämä on mahdollista vain tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla, ei ensi vuonna.

Elä hetkessä.

Hulluilla ihmisillä on hulluja ideoita ja nämä myös toteuttavat ne.

Vietä aikaa ihmisten kanssa, jotka antavat sinulle positiivista energiaa.

Vältä energiasyöppäjä.

Etsi kumppaniksesi ihminen, joka rakastaa samalla tavalla kuin sinä.

Nauti pienistä iloista.

Elä arvojesi mukaan.

Kuuntele sydäntäsi.

Mikään ei ole mahdotonta.


Vain muutamia mainitakseni.


Mutta sitten on paljon myös quoteja, jotka ovat jollain tavalla johtaneet harhaan.

Kuten esimerkiksi,
"Ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt" - en ole muuten katunut, sillä treeni jota en ole tehnyt, on hyvistä syistä jäänyt tekemättä enkä ole katunut pätkääkään.

"Kyllä haudassa ehtii sitten nukkua." Ja pöh, lepo on tärkeää, elintärkeää. Kukaan ei jaksa ilman unta ja lepoa. Levon merkitys on korostunut entisestään viime vuosina.

"Mitä paremmaksi ihmiseksi tulet, sitä parempia ihmisiä vedät puoleesi." Hmm, kuka määrittelee kuka on toista parempi? 

"Kehosi ei ole se joka luovuttaa, vaan mielesi." Itselle kävi päinvastoin. Mieli olisi jaksanut mutta keho ei enää kestänyt, joten sekin todistettu vääräksi. Ainakin omalla kohdallani.

Eli kaikki ylisuorittamiseen, ylitreenaamiseen ja ulkonäkökeskeiseen ajatteluun liittyvät quotet ovat jäänyt elämästäni pois. Niillä ei ole minulle enää mitään merkitystä.

Erilaisista voimalauseista on tullut monille ihmisille jopa raamatun psalmeihin rinnastettavia elämän ohjeita. Niiden nimeen vannotaan ja eletään.
Onko tämä tätä nykypäivän "new age" ajattelua? Ja onko "selfhelp" jo rinnastettavissa jonkinlaiseen uskontoon?
Oli niin tai näin, sananlaskuja ja elämän viisauksia on ollut jo iät ja ajat. Osan viestit vanhenevat eivätkä palvele enää ihmisiä nykypäivänä mutta monista tulee ikuisia ja ne säilyvät sukupolvilta toisille.

"What you think
you become.
What you feel,
you attract.
What you imagine,
you create."
-BUDDHA-

Onko sinulla joitain tiettyjä voimalauseita, joiden nimeen vannot ja joiden mukaan elät? Ja kuinka huomaat niiden muokanneen ajatuksiasi, tekemisiäsi tai elämääsi matkanvarrella?

-Heidi-


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Herkkyys on vahvuutta!

Laitoin hetki sitten poikani nukkumaan. Kun hän tapitti minua niillä suurilla syvänsinisillä silmillä, tunsin kuinka silmäkulmastani alkoi hiljalleen valua kyyneliä. Mietin kuinka hän voikaan olla niin ihmeellinen, niin täydellinen.

Voin paljastaa että itken lähes joka päivä, en nyt ehkä ihan vuolaana valuta kyyneliä mutta muutaman saatan tirauttaa siellä täällä, joskus enemmänkin.
Kun mietin vuosia taakse päin, niin olen kyllä ollut herkkä - aina - mutta elämässäni oli pitkä ajanjakso, jolloin en tainnut juuri itkeä lainkaan - nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olen sitten vuodattanut ne kyyneleet niiden kyynelittömienkin vuosien edestä.
En tiedä johtuuko se äitiydestä, vai johtuuko se elämän tuomista vuosista, vanhenemisesta, vai siitä että on uskaltanut laittaa itseään enemmän alttiiksi tunteille, niin ilolle kuin surulle.

Wikipedia määrittelee erityisherkän ihmisen seuraavasti:

"Erityisherkkyydellä tarkoitetaan synnynnäistä, hermostollista ominaisuutta. Erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin.
Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi. Erityisherkkien ihmisten kokemukset omasta herkkyydestään vaihtelevat. Herkkyydestä voi olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisen herkät ihmiset ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta ja negatiivisesta ilmapiiristä.

Käsitteen "erityisherkkä" (highly sensitive person, HSP) on kehittänyt psykologian tohtori, psykoterapeutti Elaine Aron, joka on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta alkaen. Aronin mukaan noin viidesosa ihmisistä on hermostoltaan erityisen herkkiä. Ilmiötä voidaan kuvata myös termillä tunne- ja aistiherkkyys.

Suomessa erityisherkkyys on vielä melko tuntematon käsite, laajemmin siitä on alettu puhua vasta vuosien 2013–2014 aikana."

Olen yksi heistä. Ja koen tämän herkkyyden itselläni vain ja ainoastaan vahvuutena ja rikkautena.

Ihmiset, jotka tuntevat minut tietävät että herkistyn hyvinkin usein, lähes kaikesta. Minulla on myös paljon ystäviä, joilla on tämä sama hieno ominaisuus.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson lapsiani miettien kuinka etuoikeutettu ja onnekas olenkaan että saan olla heidän äiti.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson miestäni ja mietin kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka paljon häntä rakastankaan. (Hän onneksi on jo tähän tottunut. :D)

Saatan herkistyä kauniista maisemasta. Meren tuoksusta. Auringosta pilvettömällä taivaalla. Saatan herkistyä kiitoksista ja onnitteluista. Kauniista sanoista. Hyvästä kirjasta. Elokuvista puhumattakaan. Elämästä yleensä, ja siitä kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteesta, jota koen päivittäin.

Parisen viikkoa sitten tapasin kävelylenkillä iäkkään naishenkilön, joka oli ihailemassa yhtä lailla kauniita maisemia kuten minäkin. Aloimme juttelemaan niitä näitä. Olin käynyt samassa paikassa istuskelemassa ja tuijottamassa merelle vaikka kuinka monta kertaa näiden vuosien aikana mutta en ollut koskaan huomannut kahta puuta, jotka olivat kietoutuneet toistensa ympärille toisiaan tukien.

"Katsoppas, he ovat löytäneet toisensa", nainen sanoi.

Nainen kertoi myös lähes samaan hengenvetoon että hän ei paljon ehdi kävelylle kun hoitaa miestään kotona.

"Nyt pystyin lähtemään hetkeksi kun sairaanhoitaja tuli käymään", hän jatkoi.

Nieleskelin kyyneleitä. Katsoin naista ja arvioin ikää, ehkä 80-90 vuoden välissä. Hän oli myös löytänyt "puun", jonka ympärille oli kietoutunut. Ikuisesti. Kunnes kuolema heidät erottaa.

Kotimatkalla valutin ne kyyneleet, joita en tämän naisen edessä pystynyt päästämään ulos.

Elämä on täynnä uskomattoman hienoja tarinoita. Tarinoita, jotka liikuttavat ja saavat myös monesti itkemään. Joskus ilosta, joskus surusta. Jos osaa olla oikein tarkka ja herkkä, ne tarinat saattavat saada aikaan suuria oivalluksia, ja hyvinkin vahvaa, voimakasta henkistä kasvua.

Omalla kohdallani kyyneleet ja tunteiden näyttäminen ovat voimavara. Vaikka elämä on heitellyt yhteen sun toiseen suuntaan, niin kylmäksi se ei ole minua jättänyt, kirjaimellisesti. Päinvastoin. Olen oppinut kohtaamaan tunteeni, niin ilon kuin surun,  sillä koen että elämästä saa paljon enemmän irti aidolla herkkyydellä ja empatialla. Ja kyyneleet puhdistavat sielun ja sydämen. Joka kerta.

(Ja arvata saattaa että tätä kirjoittaessanikin kyyneleet valuivat poskia pitkin. Monta kertaa!)


-Heidi-




keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kun olin joskus juoksija.

Moni on kysynyt minulta mistä blogini nimi tulee. Muistaakseni olen joskus aiemminkin tähän vastannut ja jopa kirjoittanut tarinankin mutta kerrotaanpa uudelleen.

Juoksin ennen. Ja paljon. Juoksu, juokseminen, lenkkeily, tai millä tavalla sitä nyt haluaakaan kutsua, oli elämäntapani hyvinkin kauan. Asuin ulkomailla vuosia, monissa eri paikoissa, matkustelin myös paljon ja juokseminen oli aina luonnollinen tapa liikkua, olin sitten Barbadoksella tai Ranskan Alpeilla, tai missä milloinkin. Mihinkään en koskaan lähtenyt ilman lenkkitossujani.

Asuin kuusi vuotta Englannissa, Lontoossa, ja tuo miljoonakaupunki tuli minulle yhtä tutuksi kuin omat taskuni nimenomaan juoksemalla. Tai mikä tahansa paikka matkojeni varrella, juoksemalla pääsin aina jyvälle millainen ympäristö oli kyseessä, mitä oli missäkin ja miten löytää takaisin "kotiin".
Mutta mikä parasta, se fiilis joka juostessa aina tuli, se fiilis maksimoitui aina jonkun uuden löytämisen kautta, paikan jossa ei koskaan aiemmin ollut käynyt ja tunteen jota ei ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Sitten pidin joskus juoksukoulua, jonka teoriaosuuden nimi oli "Juoksun lyhyt oppimäärä" - niihin aikoihin elämässäni tapahtui myös paljon, ja jollain tavalla yhdistin juoksun ja juoksemisen elämää ylläpitävään voimaan, joka minulla silloin oli hyvin vahvasti läsnä, ja juokseminen oli silloin minulle lähes samaa tarkoittava kuin elämä itsessään.
Ja kun elämä itsessään on tietty prosessi, joka jatkuu ja jatkuu, jos luoja suo, niin jossain pienessä mielessä päätin että mennään pitkän kaavan mukaan, eli blogistani tuli "Juoksun pitkä oppimäärä".

Nykyään juokseminen ei merkitse itselleni enää samaa kuin itse elämä mutta koen sen silti yhä hyvin vahvana vertauskuvana elämälle.
En enää juokse kuin satunnaisesti, sillä tunnen ettei minulla ole siihen enää tarvetta. Reissuun kuitenkin pakkaan yhä edelleenkin lenkkitossuni!!

Liikunta ja omasta kunnosta huolehtiminen on minulle jotain aivan muuta nykyään.
Jollain tavalla ajattelen aikaa kun juoksin paljon, että juoksin jotain pakoon tai taas toisaalta ajattelen että etsin jotain, mitä en ollut vielä löytänyt.
Tasapainon löytäminen elämässä lopetti myös liialliset kirmailut sinne tänne ja samalla se auttoi hidastamaan vauhtia.
Aiemmin ajattelin aina että juosten olisin jo perillä, mutta nykyään mietin että kävelyvauhdilla näkee ja kokee enemmän. Ja kun mihinkään ei ole enää kiire.
Silloin tällöin tapahtuvat juoksulenkit ovat ihania fiilistelylenkkejä ilman mitään tavoitteita ja niistä yhä nautin. Pieni hiki, joskus isompikin, on aina välillä ihan paikallaan. Ja mäkitreenit on aina tietyn väliajoin pakko vetää!!!

Kaikelle on aikansa.

-Heidi-

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Suru opettaa ja kasvattaa.

Tasan kaksi vuotta sitten makasin hiljaa Kätilöopiston toimenpidehuoneessa tuijottaen harmahtavaa kattoa yläpuolellani. Sydän hakkasi hullun lailla ja olotila oli kuin pahimmasta painajaisesta.
Huoneessa nuorehko lääkäri tuijotti epävarmana monitoria, joka oli käännetty pois päin minusta.
"Minun täytyy konsultoida vanhempaa kollegaani" lääkäri sanoi hoitajan vieressä nyökäten vaisusti.
Pahin pelkoni oli vieläkin lähempänä toteutumista. Ei sydänääniä. Se merkitsisi vain yhtä asiaa.

Keskenmeno on asia, jonka ymmärtää vasta kun sen itse joutuu kokemaan.
Se on asia, josta ei puhuta julkisesti vaan siitä vaietaan hyvinkin usein ja surraan hiljaisuudessa, jos ollenkaan. Se pyritään unohtamaan mahdollisimman pian jotta elämä jatkuisi normaalisti. Ja mahdollisimman pian.

Meille kävi toisin.
Vielä näin kaksi vuotta jälkeenkin päin kuulen yhä lääkärin sanat "valitettavasti mitään elonmerkkejä ei ole havaittavissa" mikä saa kyyneleet yhä valumaan vuolaina pitkin poskiani ja surun muistuttamaan siitä mitä kaksi vuotta takaperin tapahtui.

"Tsemppiä" oli lääkärin hyvin kylmät loppusanat kun lähdin huoneesta pidätellen hysteeristä itkua.

Tiedän että monille keskenmeno ei ole mikään iso juttu. "Eihän se ollut edes ihminen vielä" tai "luonto korjaa pois heikot yksilöt" ovat hyvin usein kuultuja lauseita ihmisiltä, jotka eivät tiedä miltä tuntuu menettää jotain niin arvokasta kuin oma lapsi jota olet toivonut ja odottanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Keskenmeno on monesti asia, jonka kanssa jää hyvin yksin, sillä kriisiapua siihen ei aina ole saatavilla, tai ainakaan oikeanlaista.
Meille paras apu oli toistemme tuki ja se, että asiasta puhuttiin, aina kun jommalla kummalla oli siihen tarve. Suru oli yhteistä ja on yhä edelleen.

Elämä on matkan varrella pakottanut uskomaan siihen että kaikella on jokin tarkoitus. Ja niin myös tällä kahden vuoden takaisella keskenmenollakin. Ilman sitä meillä ei olisi ihanaa ja niin rakasta poikaamme, joka syntyi viime kesänä ja josta olemme kaikki niin onnellisia ja iloisia. Näin oli tarkoitettu.

Tyttäreni joskus kyselee että mihin ne vauvat menivät (saimme jälkeen päin tietää että niitä oli kaksi) ja minkä ikäisiä ne olisivat. Lapsen on hankala käsittää tällaisia tapahtumia - jos on aikuisenkin joskus - joten nämä "enkelikaksoset" ovat puheenaiheena aina silloin tällöin.

Keskenmeno jätti suuret arvet monella tapaa. Se myös varjosti raskauttani loppuun saakka sillä minun oli vaikea luottaa siihen että kaikki menisi hyvin. Mikään kun elämässä ei ole varmaa ja mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Sen opin ja olen oppinut kantapään kautta.

Muista siis olla kiitollinen elämästäsi. Lapsistasi. Jokainen lapsi on lahja.
Muista olla kiitollinen siitä että sait herätä tänä aamuna.
Muista olla kiitollinen siitä että opit taas tänään jotain uutta kun pidit silmät ja korvat hereillä ja sydämesi avoinna.
Muista olla kiitollinen siitä että kasvoit ihmisenä vahvemmaksi.
Muista olla kiitollinen siitä että sait halata rakkaitasi ja kertoa heille kuinka tärkeitä he ovat.
Elämää jos pitää liian itsestäänselvyytenä, katoaa elämästä se syvin olemus, se olemus joka tekee elämästä ainutlaatuista, ja jonka arvoa ei mitata millään muulla kuin rakkaudella ja kiitollisuudella itse elämää kohtaan.
Suru kuuluu elämään, sillä se kasvattaa ja opettaa.

Ja mitä lapsiin tulee, lapset ovat kalleinta ja arvokkainta kaikista. 

-Heidi-


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Leggareita ja univelkaa korkojen kera.

Pieni nyytti on tuotu just sairaalasta kotiin. Vanhemmat tuijottavat hämmennyksen vallassa uutta elämänihmettä miettien että siinä se nyt on, että mitäs nyt?
Äiti on synnytyksestä yhä toipumisvaiheessa, vetää viruneita ja venyneitä leggareita jalkaan - mielessä käy pikaisesti mielikuva niistä lempifarkuista, jotka ehkä menisivät just pohkeeseen asti päälle. Masentavaa ja ahdistavaa.
Vauva-arki pääsee vauhtiin, se on yhtä syöttämistä, syöttämistä ja syöttämistä. Siinä välissä vaihdetaan niitä vaippoja yhtä tiuhaan tahtiin.
Jos raskauden loppuvaiheessa jo sai kiitettävästi kasvatettua univelkaa, niin valitettavaa on että sen takaisinmaksusta ei ole tietoakaan vielä piiiiiitkään aikaan.
Velka kasvaa ja kasvaa, korkojen kera.
Äiti vetää päivästä toiseen niitä venyneitä ja vanuneita leggareita yhä jalkaan - ja se on ok - välillä miettien yhä niitä lempifarkkujaan, joihin mahtuminen siintää yhtä kaukana kuin mount everestin huippu.

Olen seurannut tässä vuosien varrella keskusteluja ja lukenut eri tahoilta aiheesta "synnytyksen jälkeinen palautuminen". Itsekin olen aiheesta keskustellut - paljonkin - niin ystävieni kuin asiakkaidenkin kanssa.
Kuten monesta muustakin, myös tästä on tullut asia, jota suoritetaan.

Esikoiseni kanssa 31-vuotiaana palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä tapahtui kirjaimellisesti hetkessä, fyysisesti. Tai mikä nyt palautumista on, lempifarkut mahtuivat jalkaan heti seuraavana päivänä kun lähes kaikki lihakset olivat kadonneet. Eli paino jäi miinukselle. Oliko se nyt hyvä vai ei, mene ja tiedä.
Henkinen palautuminen olikin sitten hiukan toinen juttu, olin meinaan lähes traumatisoitunut siitä kun en enää saanut nukkua riittäviä yöunia. Siitä sitten pikkuhiljaa seurasikin kierre, joka johti moniin asioihin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta burnouttiin ja eroon lapsen isästä.
Minulla oli heti kauhea kiire ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päästä takaisin hyvään juoksukuntoon, tai yleensäkin kuntoon, joka vastasi raskautta edeltävää aikaa. Eli kauhea tarve pitää elämä niin kuin se oli ennen äidiksi tuloakin - kuinka tyhmä ja lähes mahdoton tämä ajatus olikaan!!
Palasin spinning-pyörän selkään ohjaamaan tunteja kun esikoiseni oli kolmen kuukauden. Ja silloin luulin että se oli jopa jonkinlainen meriitti, mutta näin jälkeen päin ajateltuna, se ei todellakaan ollut meriitti!
Mitä enemmän sain hämmästelyjä ja ihmettelyä siitä että "justhan sä synnytit, miten voit olla tossa kunnossa" sitä enemmän se pönkitti itsetuntoani. Ei kestänyt kauaa kun olin taas täydessä vauhdissa juoksulenkeillä ja ohjaamassa (aivan liian monta) jumppaa.

Se oli silloin, ja onneksi nyt on nyt. Yhdeksän vuotta vanhempana, viisaampana ja kokeneempana. Elämä on nyt huomattavasti tasapainoisempaa.

Toinen lapseni, samalla miehelleni ensimmäinen, syntyi viime kesänä, pieni pörröpäinen poika, jota olimme kaikki, niin mieheni, isosisko kuin minä, odottaneet kuin kuuta nousevaa. Iän tuomat muutokset kehossani olivat olleet jo tiedossa, ei siis tullut yllätyksenä että fyysinen palautuminen ei tapahtunutkaan samalla tavalla yhdessä päivässä kuten esikoisen kanssa. Mutta henkinen palautuminen oli tällä kertaa se nopeampi ja helpompi. Kaikkeen sitä oli jo varautunut, jotenka mikään ei shokeerannut, paitsi se että pienet pojat tuppaavat pissailemaan päälle, mitä pienet tytöt eivät tee. :D

Mitä sitten jos lempifarkut eivät heti mahdukaan jalkaan, tai ei edes puolen vuoden päästä, tai ei koskaan. Mitä sitten jos on jäänyt vähän roikkuvaa ihoa ja lantion muoto on muuttunut leveämmäksi ja silmäpussit ovat jäädäkseen ja muutama lisäryppy on ilmestynyt otsalle ja silmäkulmiin. Mitä sitten jos ei näytä joka päivä hehkeältä ja hiukset täydellisesti laitetulta. Mitä sitten?
Olet just synnyttänyt vauvan. For god shake!!!! Olet luonut uuden elämän. Sinulla on vastuu olla hänelle läsnä. Tukea häntä. Olla esimerkillinen vanhempi. Antaa hänelle aikaa. Rakkautta. Hellyyttä. Halauksia. Suukkoja. Olla äiti. Isolla ÄÄLLÄ.
Sinulla on myös vastuu pitää itsestäsi niin hyvää huolta että lapsellasi on hyvä olla. Ja tämä tarkoittaa sitä että teet asioita, jotka eivät kuormita omaa jaksamistasi äitinä ja vanhempana liikaa. Eli ihan heti ei - eikä ehkä ollenkaan - elämäntapaa ennen lasta kannata lähteä tavoittelemaan.

Itsellä perheen tärkeys on kasvanut iän myötä. Jos aiemmin ajattelin että tarvitsin hetken omaa aikaa vaikka lenkkipoluilla tai salikäynnillä, niin nykyään nostan perheajan prioriteeteissä numero ykköseksi. Oma hyvinvointini tulee sen kautta että perheeni voi hyvin ja päinvastoin.
Entisenä liikuntafanaatikkona/neurootikkona ei liikunta ole täysin jäänyt, vaan liikun kun siltä tuntuu ja siihen tulee hetki. Se on sitä arkiaktiivisuuden maksimointia enimmäkseen. Ihminen on luotu liikkumaan, siitä ei pääse mihinkään. Vaunulenkeillä lisään nilkkapainot jalkaan tai jään joogaamaan pururadalle pikkumiehen tutkaillessa vaunuissa. Liikumme myös koko perhe yhdessä aina kun siihen tulee mahdollisuus.
Lepo on noussut niin tärkeäksi osaksi elämää että jos ennen lähdin vaunulenkeille nukuttamaan lasta vaunuihin, nykyään lepään tai jopa otan päikkärit silloin kun pikkumies nukkuu omassa sängyssä ja lähden ulos vasta kun hän on hereillä. Tämä lepohetki on mun ihan oma aika, jolloin lataan akkuni - se on monesti vain sohvalla tai lattialla makaamista, ihan vain olemista hetkessä, rauhoittuen - joskus tämä kestää sen vartin, joskus jopa kaksi tuntia mutta pienikin lepohetki on univelkojen koron maksua takaisin.

Jokainen äiti palautuu synnytyksestä eri tavalla. On tärkeää löytää oma tapansa toipua oikein ja välillä jopa sulkea silmänsä ja korvansa siltä mitä kuulee ja näkee muiden tekevän. Ei kaikilla linea albat palaudu ennalleen samassa ajassa (joillakin ei enää ollenkaan jos on lähtenyt liian varhain altistaa vatsalihaksia turhalle rasitukselle) eikä raskauskilot karise yhtä nopeasti.
Olemme kaikki yksilöitä, niin kehojemme kuin omanlaisen perhearjenkin kanssa.

Olen huomannut itse että kun olen antanut keholleni aikaa, ilman että olisin pakottanut sitä mihinkään - ja viettänyt hyvin paljon aikaa leggareissa (joissa voi aina tarvittaessa kyykätä tai tehdä burpeita tai vaan levätä mukavasti :D ) - niin pikkuhiljaa se alkaa olla siellä missä se oli ennen jälkimmäistä raskautta. Mihinkään ei ole ollut kiire ja näin on ollut hyvä.

Opettelethan olemaan armollinen itsellesi ja nauttimaan äitiydestä, täysillä!!

-Heidi-






perjantai 17. maaliskuuta 2017

Anna elämän tapahtua.

Meillä on ollut mieheni kanssa tapana käydä treenaamassa yhdessä aina perjantaiaamuisin kun kakkosluokkalainen on heitetty kouluun ja pikkumies valjastettu mukaan turvakaukaloon treenien ajaksi. Parin viime viikon aikana kuitenkin nämä treenit ovat jääneet välistä. Kumpainenkin on ollut niin väsynyt ettei treeneistä olisi näillä energioilla mitään hyötyä.

Tänään juteltiin aiheesta ja sanonnasta "ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt." Ja paskat!
Ennen jopa ajattelin näin kunnes aloin arvostamaan itseäni ja levon tärkeyttä niin paljon että huonoilla yöunilla treeneihin ei lähdetä. Väsynyt keho ei ota mitään toivottua ärsykettä vastaan vaan ajautuu stressitilaan.

Joskus elämän pitää vain antaa tapahtua. Mennä tilanteen mukaan, työntää sovitut ja suunnitellut asiat sivuun. Potematta minkäänlaista huonoa omatuntoa. Ja varsinkin perhearjessa tätä tapahtuu hyvinkin usein. On opittava priorisoimaan asioita jotta hyvä energia ja jaksaminen säilyy.

Viimeiset pari viikkoa jokainen yö on ollut meillä hyvinkin katkonaista pikkumiehen levottomista unista johtuen. Pitkään oli jo ajanjakso, jolloin hän nukkui 12 tuntia putkeen ja ehdin jo iloita energioistani, jotka pikkuhiljaa alkoivat normalisoitua riittävän unen saannin seurauksena. Mutta kuten jokainen vanhempi tietää, lapsen kehytyskaari on yhtä aaltoilevaa liikettä ja moni asia vaikuttaa uneen, niin tässä sitä taas ollaan, takaisin yöheräilyissä - tällä kertaa siksi että liikkeellelähtö on aiheuttanut levottomuuden myös uniin ja sängyssä pyöritään, kääntyillään ja löydetään jalka sängyn pinnojen välistä keskellä yötä jne.

Se että olen päässyt yli huonosta omatunnosta ja hyväksynyt tosiasian että asiat eivät aina mene niin kuin on suunniteltu, on vapauttanut minut liiasta stressistä. Ja kun olen vapautunut liiasta stressistä, olen alkanut myös nähdä asioita kirkkaammin ja ymmärtänyt elämän suuremman tarkoituksen. Elämän ei ole tarkoituskaan mennä niin kuin on suunniteltu. Se että meitä ohjataan välillä "off the track" -tilaan eli pois raiteilta, on elämämme ja itsemme kehittämisen kannalta oleellista ja jopa suotavaa. Joudumme pois tutusta ja turvallisesta, ja se jos jokin on kasvamista.

Tiedän monia jotka menevät aivan pois tolaltaan jos päivittäinen tai viikottainen rutiini ottaa muutoksia alleen, ja olin itse ennen muinoin yksi heistä. Minulla oli tarve kontrolloida elämääni kun en muuten ehkä luottanut itseeni riittävästi.

Tätä nykyä ajatusmaailmaani ja elämääni palvelee enemmän sanonta "vahvalla on varaa joustaa" - eli muuttuvat tekijät eivät ravisuta elämää enää niin paljon, ja kun osaa elää päivän kerrallaan, ottaa elämän ja sen tuomat "off the track" -tilat vastaan oikein, niin luottamus omaan itseen ja omiin valintoihin sekä toimintaan ja voimavaroihin on vahvoilla. Myös huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Armollisuutta ja priorisointia hyvät ihmiset.

-Heidi-


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Kiire on jo kirosana!

Olen elänyt, mutta olenko oikeasti elänyt sittenkään?

Taannoin löysin kasan kouluaikaisia tavaroitani. Muistiinpanot olivat kuin mallikappaleita "näin teet muistiinpanot täydellisesti ja hyvällä, selkeällä käsialalla" tyyliin ja vihkot olivat jokainen päällystetty täydellisesti kontaktimuovilla. Ja huom! Vihkotkin!! Ei mitään kuplia tai muuta epäkohtaa ollut näkyvissäkään. Ei sitten ainuttakaan.

Sitten löysin vanhoja kalentereitani. Siellä oli merkintää sun toista. Jokainen päivä oli aikataulutettua tekemistä, milloin olin ollut treeneissä, milloin syönyt, milloin ollut tenttiä, palaveria, tapaamisia, jne.

Näiden yliorganisoitujen sivujen katseleminenkin alkoi ahdistaa. Apua! Minulla on mennyt enemmän varmasti aikaa kaiken suunnitteluun kuin itse niiden toteuttamiseen ja tekemiseen.
Kyynelsilmin suljin kalenterit, laitoin ne takaisin laatikkoon niiden kymmenien muiden kirjojen, vihkojen, kansioiden, päiväkirjojen yms. sekaan huokaisten syvään pyyhkien kyyneliä silmäkulmasta.

Tunsin syvää huojennusta etten ollut enää tämä ihminen jonka elämä oli yhtä exceliä ja vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden suunnitelmien tekoa, vaan olin ihminen joka oli oppinut matkanvarrella päästämään irti, ja opetellut elämään hetkessä, näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja olemaan läsnä, niin läheisille mutta varsinkin itselleen.

Elämme yhteiskunnallisesti ja myös maailmanlaajuisesti ehkä pahinta mahdollista aikaa olla ajattelematta mitään, tekemättä mitään, olematta mitään, kun jatkuvasti ympärillä oleva maailma laittaa päähämme ajatuksia täydellisestä ihmisestä, elämästä ja siitä miten löytää autuas onnellisuuden tila tavoittelemalla täydellistäkin täydellisempää elämää.
Esiin tuodaan jatkuvasti tehokkuutta, rankkaa treeniä, hyviä johtamistaitoja, organisointikykyä, korkeaa työmoraalia mutta myös toista ääripäätä, mielen hallintaa, meditaation hurmosta, joogan autuutta ja täydellistä tasapainotilaa.

Niin lehdet kuin sosiaalinen mediakin ruokkivat näitä ilmiöitä vielä kulovalkean tavoin ja ihmiset menevät lankaan.
Taas on tulossa kesä ja taas jälleen kerran yritetään päästä kesäkuntoon. Hah! Mä en kestä.
Olen vissiin jo liian kauan tätä aikakautta elänyt että näen jo punaista jokaisesta otsikosta joka käsittelee kesäkuntoon pääsyä. Voiko kliseisempää enää olla!!

Ihminen on tällä hetkellä ehkä enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin.
Ei osata enää olla omia itsejään, vaan tavoitellaan jotain muuta tai mitä muilla on.
Ajatellaan että se mitä lehdet ja muu ympärillä oleva media sanoo ja neuvoo tekemään, on ainoa oikea tapa elää.
Ja kun sitten jotain saadaan ja saavutetaan, petytään kun se autuas elämä ei auennutkaan paremman perseen alta tai leveämpien hartioiden takaa, tai päivittäisten joogasessioiden tai uuden tuliterän auton kautta.
Moni on alkanut huutaa jo apua mutta yhä suurin osa juoksee oravanpyörässä kuin mitkäkin vesikauhun saaneet pieneläimet. Suorittaen elämää 24/7.

Mutta mitä ihmistä ja ihmisen toimintaa on yhtään tässä matkanvarrella oppinut tuntemaan, niin moni näistä kellokaulassa juoksijoista ja täydellisyydentevoittelijoistakin joku päivä havahtuu, osa pakon edessä, ja osa ihan ymmärtämällä, ettei tässä ole mitään järkeä.
Eli te jotka vielä siellä juoksette, juoskaa vaan mutta välillä on hyvä muistaa hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä.
Ja te jotka tavoittelette sitä autuainta onnellisuuden tilaa niin katsokaa itseänne peiliin. Elämä on tässä ja nyt, sen onni piilee juuri siinä hetkessä.


"Busy is the new stupid."

-Heidi-


torstai 2. maaliskuuta 2017

Unelmien paradoksi.

Elätkö unelmaasi? Vai oletko vasta matkalla sinne? Mitä unelmat ja unelmointi sinulle merkitsevät?

Itse olen huomannut että vuosien saatossa suhtautumiseni unelmiin ja niiden toteuttamiseen on muuttunut hyvinkin paljon.
Joskus omasin hyvin hyvin hyvin pitkän listan asioita, joita halusin elämässäni saavuttaa tai toteuttaa (bucket list). Lista on tässä matkan varrella kadonnut mutta muistan kuinka olin vetänyt yli kohtia, jotka olin päässyt toteuttamaan mutta myös vetänyt yli asioita, joista en niin enää unelmoinutkaan...

(Tässä kohtaa voisin laittaa pisteen tälle tekstille ja lopettaa kirjoittamisen aiheesta UNELMAT, sillä siinä on sana, jonka merkitys minulle on lähes haihtunut kuin tuhka tuuleen ja joka on lakannut olemasta enää tärkeää.)

...ja muistan kuinka piirtelin innokkaasti unelmakarttoja kymmenen kakskyt vuotta sitten. Elin unelmieni kautta mutta en elänyt sitä päivää enkä sitä hetkeä.


Elämä on muuttanut minua. Ja hyvä niin. Unelmien ja unelmoinnin tilalle on elämässäni tullut kiitollisuuden tunne. Se on tunne, joka peittoaa kaikki muut tunteet ja tekee elämästä eheää. Se on tunne, joka nostaa hymyn aamulla kasvoille ja antaa sydämelle aihetta muutamaan ylimääräiseen lyöntiin. Se on myös tunne, joka tekee tyytyväiseksi, onnelliseksi, lisää hyvinvointia, tuottaa hyvänolon hormoneja, piristää päivää ja auttaa jaksamaan niiden huonojenkin päivien läpi.
Se tunne kun heräät aamulla kiitollisuuteen, on parasta maailmassa.

Ennen ajattelin aamulla herätessäni että "nyt lähdetään jahtaamaan unelmia ja tehdään niistä totta" - nykyään kiitän siitä kuinka just tässä, tässä ja nyt, tällä hetkellä on hyvä olla, eikä missään muualla. Se ei aina tarkoita täydellistä hetkeä, sillä elämä heittää omat karikot jokaisen meidän tiellemme aina silloin tällöin, mutta kiitollisuutta ja tietoisuutta siitä että palikat loksahtelevat kyllä ennen pitkää kohdilleen.

Muistan listaltani kohdan jossa luki "haluan olla kiitollinen siitä mitä minulla on"  - niin sen perusteella voin vastata ensimmäisen lauseen kysymykseen että KYLLÄ, ELÄN UNELMAANI.

- Heidi -


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Älä syyllistä äitejä jotka eivät imetä!!

Olen ollut pitkän aikaa hiljaa ilman avautumista äitiydestä ja siihen liittyvistä odotuksista ja paineista, joita itselläkin joskus oli ja joita hyvin monella on, varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa.

Kuulin menneellä viikolla keskustelun siitä kuinka äidit, jotka eivät imetä lastaan ovat hyvinkin vastuuttomia. He eivät halua tarjota lapsilleen sitä parasta mahdollista ravintoa, ja korvikeruokinta pitäisi lähes lailla kieltää ja opettaa/velvoittaa/pakottaa jokainen äiti imettämään lastaan ainakin sen 6 kuukautta.
Tästä tulistuneena päätin antaa tukeni kaikille teille äideille, jotka eivät syystä tai toisesta ole pystynyt tai pysty imettämään, että ette ole yhtään sen huonompia äitejä. Ja se joka näin mustavalkoisesti ajattelee, hänellä se ongelma on, ei teillä.

Oma tarinani palaa kahdeksan vuotta takaperin kun sain esikoiseni. Hänen synnytys jouduttiin tietyistä syistä käynnistämään vkolla 39 ja monesti ei-normaalisti alkaneen synnytyksen seurauksena on että maito ei ehdi nousta rintoihin ja imetys ei välttämättä onnistu.
Tyttäreni oli muutenkin hyvin pieni ja hento syntyessään eikä ravinnon kanssa ehditty kauheasti odottelemaan vaan ruokinta oli saatava mahdollisimman nopeasti käyntiin.
Muistan kun hoitaja tuli lähes väkisin repimään sairaalakaapuni auki "nyt muuten imetät" asenteella ja olin ihan kauhuissani tilanteesta että miten tämä voi ollakaan tällaista.
Maitoa alkoi pikkuhiljaa nousta rintoihin ja sain imetyksen käyntiin jollain tavalla, ja se oli jo voitto sinänsä, sillä alku näytti hyvinkin ei-niin-lupaavalta.
Yritystä oli ja paljon, sillä olin erittäin tietoinen siitä kuinka äidinmaito oli parasta mahdollista ravintoa lapselle. Mutta vaikka yritystä oli, niin siihen liittyi myös stressi ja kauhea paine, myös neuvolan puolelta, että "kyllä pitää yrittää imettää" ja lähes joka kerta lähdin vastaanotolta lapseni kanssa itkusilmässä pois maailman huonoimpana äitinä, joka ei ole kykenevä ravitsemaan lastaan oikein.
Kaksi ja puoli kuukautta yritin imettää tytärtäni, maitoa tuli jonkin verran mutta ei riittävästi, joten ruokintaa oli aina jatkettava korvikkeilla.
Kukaan ei pysty minulle todistaan sitä, kun paljon puhutaan siitä, että rintaruokitut lapset ovat terveempiä ja heillä on parempi vastustuskyky kuin korvikkeita saaneilla lapsilla, sillä tyttäreni on ollut ja on yhä edelleen hyvin terve lapsi. Hänellä on hyvin harvoin flunssaa, hänellä ei ole mitään muutakaan allergioista ihottumiin.

Palatakseni sitten tähän päivään, ja viime kesään kun poikamme syntyi ja olin jälleen kerran saman asian edessä. Raskaus ei ollut helpoimmasta päästä mutta jos tyttäreni synnytys oli haastava, niin tämän toisen tulokkaan synnytys  oli ainakin tuplasti haastavampi.
Alku näytti lupaavalta ja mietinkin että hyvin näyttää menevän - sillä olin todellakin jännittänyt että miten käy tällä toisella kerralla kun ensimmäinen synnytys oli kahdeksan vuotta aikaisemmin diagnosoitu äidin ja lapsen ahdinkotilaksi.
Menemättä sen suurempiin yksityiskohtiin synnytyksestä, tämä jälkimmäinenkin synnytys päätyi synnytystä edistäviin aineisiin, imukuppiin ja keskivaikea-arvosanaan sekä sain pari pussia lisäverta kun nipsastiin vähän suonia auki.
Tällä kerralla - onneksi - ei kukaan tullut repimään sairaalakaapua auki "ja sähän imetät asenteella" vaan oltiin hyvinkin ymmärtäväisiä.
Maitoa alkoi pikkuhiljaa nousta rintoihin mutta kuten ensimmäisellä kerrallakin, niin ei niin paljon että poikamme olisi saanut siitä riittävästi ravintoa. Kaksi viikkoa hän oli täysimetyksellä - ja kuten esikoisenkin kanssa, yritin kyllä pumpata rintapumpulla - kunnes oli pakko alkaa antamaan lisämaitoa korvikkeista.
Tällä kerralla en ottanut stressiä imettämisestä ja enkä potenut yhtään huonoäiti-fiilistä. Yhden kerran neuvolassa raivostuin nuorelle hoitajalle kun hän alkoi saarnaamaan kuinka tärkeää rintaruokinta on, toista kertaa ei ole tarvinnut selitellä mitään.

Imetyksestä on tullut niin oudolla tavalla median kautta jonkinlainen buumi. Mutta se myös haluaa liikaa asettaa paineita äideille, sillä on äitejä, paljonkin, jotka eivät vain yksinkertaisesti pysty imettämään. Siinä vaiheessa on erittäin väärin heitä syyllistää, sillä äitiys, ja siihen liittyvät tunnetilat, ovat muutenkin hyvin herkkiä ja haavoittuvaisia.
Ja on myös äitejä, jotka eivät halua imettää, se on heidän oma päätöksensä, heitäkään ei pidä syyllistää. Uskon ja tiedän, että he ovat ihan yhtä hyviä äitejä vaikka eivät rintaruokikaan lapsia.
Törmään lastenhoitohuoneissa yhä edelleen tuomitseviin katseisiin kun otan tuttipullon esille ja alan syöttämään poikaani.
Pieneksi vinkiksi kaikille että älä tuomitse, sillä et tiedä tarinaa taustalla.

-Heidi-