31. raskausviikko käynnistyi tänään ja ajatus pienestä ryppyisestä parkuvasta ihmisen alusta piirtyi aamuyöstä verkkokalvoilleni pyöriessäni sängyssä monennenkohan vessakäynnin jälkeen.
Olen ollut jotenkin niin vaivojeni vanki, sillä tämä ihana ja kamala raskaus on tuonut kyllä mukanaan jos jonkin moista ongelmaa, etten olen riittävän konkreettisesti ajatuksiani vienyt vielä syntymään ja sinne, kun saan tämän pienen elämän ihmeen syliini.
Äiti elää helpommin raskauden jokaisen vaiheen, sillä kaikki ne potkut ja kuperkeikat mahassa, kaikki ne pyörimiset ja hyörimiset yöllä sängyssä hyvän nukkumisasennon toivossa, kaikki se närästys ja väsymys, ovat enemmän konkretiaa äidille kuin isälle.
Äidistä tulee äiti jo siinä vaiheessa kun pissaa tikkuun sen plussan, isä syntyy vasta myöhemmin.
Rehellisyyden nimissä, taas jälleen kerran, on pakko mainita että ihan ei ole helpoimmasta päästä tämä odotus ollut. En ole ehkä osannut nauttia jokaisesta sekunnista mutta kiitollisuutta olen silti tuntenut joka ikinen päivä. Joka ikinen tunti. Minuutti. Ja sekunti.
Ihan sitä samaa raskaushehkutusta en ole pystynyt harrastamaan, mitä lehtien palstat kehoittavat mutta onnellisuus silti tuntuu ja kuulemma myös näkyy.
Kun perhe kasvaa, niin jokainen siinä samalla kasvaa, joutuu adaptoitumaan uuteen tilanteeseen. Tunteet heittelevät ja niiden vaihtelu voi olla niin lapsilla kuin vanhemmilla hyvinkin suuri.
Kun juttelen ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa ja kysyn mitä hän on päivän aikana miettinyt, niin lähes aina vastaus on että vauvaa.
"Äiti, mua jännittää kun en ole koskaan tämmöisessä tilanteessa ollut."
Tunneskaala tuolla isolla pienellä tytöllä vaihtelee pelon, jännityksen ja odotuksen välimaastossa.
"Mitä jos te että rakastakaan mua enää kun vauva tulee?"
"Eihän mun tarvitse luopua mun kaikista leluista?"
Kysymyksiä on tullut ja tulee vielä. Paljon. Onhan tämä hänellekin uusi iso asia, joka muuttaa hänenkin maailmansa täysin ja lopullisesti.
Elämä muuttaa muotoaan mutta niin sen kuuluukin jotta pystymme kasvamaan.
Nyt keskityn loppurutistukseen. Töiden loppuun viemiseen. Itsestä huolehtimiseen. Rakkaiden ihmisten kuuntelemiseen. Ja heidän kanssa olemiseen. Elämän ainutlaatuisuuteen. Jokaiseen päivään. Tämä on ainutkertaista. Tämä on aikaa, jota en saa koskaan takaisin.
Kuuntelen. Katselen. Tunnustelen. Ja nautin.
Siellä missä on rakkautta, siellä on elämää.
Olet tervetullut, sinä pieni elämän ihme. Äitisi, isäsi ja isosiskosi odottavat sinua niin suurella rakkaudella, jota ei voi sanoin kuvailla. <3
- Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti