Juosten kohti auringonsiltaa.

Lähes kotirappusiltani lähtee lenkkipolku, joka on kuin minulle luotu. Se on riittävän pitkä tuodakseen hien pintaan jo yhden kierroksen jälkeen. Se on myös riittävän lyhyt niille päiville kun aikaa ei ole käytettävissä paljon. Se on myös riittävän haastava jyrkkine nousuineen ja laskuineen. Ja se on myös täydellinen jos haluaa mennä metsään, juosta pieniä polkuja, ihailla maisemia ja olla yhtä sen hetken kanssa.
En juokse aikaa. En tavoittele mitään ennätystä. Juoksen koska se on osa minua. Nautin siitä. Tunnen olevani elossa. Vahva. Voittamaton.
Aivan sama kuinka monta kaloria se kuluttaa. En jaksa edes ajatella sitä.
Aivan sama mikä on syketasoni. En edes käytä sykemittaria.
Juoksen koska mieleni lepää siinä olotilassa kun jalkani rullaavat allani. Juoksen koska sieluni saa rauhan juuri siinä hetkessä. On vain yksi askel eteenpäin. On vain yksi sisään- ja uloshengitys kerrallaan. Muuhun ei tarvitse pystyä.
Rakastan myös sitä tunnetta kun teen asiat päinvastoin kuin muut tekevät. Näen ja koen asioita, joita muut eivät huomaa.
Tänään juoksin lenkkipolkuni päinvastaiseen suuntaan kuin muut lenkkeilijät. Syitä oli monia.
Ensinnäkin, vaihtelu virkistää. Jos koskaan ei tee muutosta, ei myöskään tapahdu muutosta.
Toiseksi, sain nauttia auringonsäteistä suurimman osan ajasta enkä ollut selkä aurinkoon päin kuten muut olivat.
Kolmanneksi, päinvastaiseen suuntaan on hienommat maisemat auringonsäteiden säestyksellä ja haastavimmat ylämäet, joista koko kehoni nauttii.
Minun ei myöskään tarvinnut ohittaa ketään kun kaikki tulivat vastaan toista puolta. Täydellistä!
Olen aina ollut se joka kulkee omia polkujaan, löytää paikat joissa ei ole tunkua ja nauttii olosta niin kauan kunnes joku muu löytää saman reitin. Mutta siinä vaiheessa olenkin jo lähdössä. Kohti seuraavaa näkymää.
Elämä ei ole muiden teiden seuraamista vaan omien polkujen löytämistä. Siinä piilee viisaus. Ainakin minulle <3

-Heidi-