Viikon voima-ajatukset.

Röörit tukossa. Röhinä päällä. Kauhea päänsärky, ääntä tulee vain pihahduksittain, ja ajoittain.
Pieni pysähdys hetkeksi tekee terää. Lepo.
Arki monesti tuppaa lisäämään vauhtia huomaamatta, jos psyyke ei sitä huomaa niin keho kyllä huomaa, ennemmin tai myöhemmin.
Syksy. Ja ne pirunmoiset flunssat. Tätähän tämä on, joka vuosi.
Kolmeen päivään en ole kuormittanut kehoani fyysisesti juuri lainkaan. Ääni alkaa palautua ja keuhkoputkia avaavat dropsit purra.
Nurja puoli tässä on se että liikkumaan tottunut keho alkaa oireilemaan muilla tavoin kuten esim. selkäsäryin ja olkapääongelmin.
Tänä lauantai-aamuna päätin vetää lenkkitossuni jalkaan mutta tällä kertaa kävelylenkkiä varten. Oli pakko lähteä kevyesti haukkaamaan happea ja nauttimaan kauniista ja kirkkaasta syysauringosta.
Rehellisesti sanottuna minun on vaikea kävelylenkkeillä, joten siinä oli haastetta kerrakseen pystyä olemaan juoksematta askeltakaan. Mutta teki hyvää, keho rentoutui kokonaisuudessaan, ajatukset aukesivat ja lihasjäykkyydet helpottivat.

Mutta juoksusta puheenollen, viikon takainen juoksulenkkini tuntui tältä...

Rakastan ylämäkiä. Varsinkin maastossa. Rakastan sitä tunnetta kun joutuu tehdä töitä tavoitteensa saavuttamiseksi, mutta vielä enemmän rakastan sitä tunnetta kun tavoite on saavutettu rankan työn kautta.
Niin kuin sanonta kuuluu:
"The harder the struggle, the more glorious the triumph."
Tämä tuli taas todistettua.

Syksy alkaa olla värikkäimmillään. En sano kauneimmillaan, koska suhtaudun syksyyn ristiriitaisin tuntein. Yhä edelleenkin.
Sidoin tänään pitkästä aikaa lenkkitossuni jalkaan ja lähdin kokeilemaan miltä reisi-lonkka-seutu tuntui pienellä juoksulenkillä. Pieni juoksulenkki muuntautuikin pidemmäksi kymmenen kilometrin vauhtilenkiksi maastossa, pitkin metsäpolkuja, etsien mäkiä, hyppien yli kaatuneitten puiden sekä kivien että kantojen.
Aamupalasta huolimatta minulle iski energiavaje puolessa välissä matkaa, ja mietinkin jo kääntymistä takaisin ja palaamista alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vitosen lenkkiin. Mieli kuitenkin muuttui kun sain ensimmäisen kourallisen puolukoita käteeni suoraan mättäältä, mikä antoi kummasti virtaa jatkaa eteenpäin.
Mikä mahtava tapa tankata energiaa. Olisin voinut jäädä sinne mättäälle istumaan ja vetämään kaksin käsin kauniin punaisia marjoja mutta onneksi niitä samoja marjoja löytyy rasioittain talven varalle omasta pakastimesta.

Silti, mikä mahtava tapa saada tankkausta lenkkipolun varrelta. Kiitos luontoäidin!