"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

tiistai 27. joulukuuta 2011

Tarina aarrearkusta.

Muistatko lapsuuden joulut? Sen tuoksun, sen tunnelman? Muistatko sen jännityksen, kun aattoaamu teki tuloaan, uni ei malttanut tulla silmään edeltävänä yönä, ajatukset pyörivät tulevissa joululahjoissa ja niiden avaamisessa?
Joulu ei ole minulle enää ollut joulu sen varsinaisessa merkityksessä vuosikymmeniin, tai ei enää ainakaan samassa merkityksessä kuin lapsena.
Joulu on tietyssä määrin häiritsevä päivä vuodessa, kaupat ruuhkautuvat, ihmiset ovat kireitä ja stressaantuneita, posti tulee vasta viideltä illalla, liikenne on jumissa ja kaikki myöhästelevät. Syy tähän kaikkeen: joulu!
Käväisin aatonaattona ostamassa vielä viimehetken joululahjat ja juutuin lelukaupassa valtavaan jonoon. Tyttäreni oli mukana ja hän oli jostain saanut päähänsä haluta joulupukilta prinsessakengät.
Kaupassa oli yhdet ainoat mallit ja koin ne aivan liian vaarallisiksi kolmevuotiaalle, eikä tyttärenikään niistä innostunut.
"Prinsessakenkiä ei ole vielä tehty kolmevuotiaille, sinun täytyy vielä vähän kasvaa, jotta ne sopivat jalkaan", kerroin tyttärelleni.
Pikkuneiti jäi hämmentyneenä miettimään hyllyjen väliin.
"Tuokohan joulupukki minulle mitään?"
"Onko muita toiveita?", kysäisin heti perään.
"Haluaisin aarrearkun, jonne voisin toivoa vaikka karkkia. Ja vaikka tikkarin. Ja vaikka prinsessakengät", kuului vastaus silmät uudelleen loistaen ja suupielet korvissa.
Siinä mietin pikaisesti vastausta tähän toiveeseen ja äkkäsin edessäni aarrearkun muotoisen soittorasian. Sellaisen, joka itsellänikin oli ollut lapsena, vieterillä vedettävä keijukainen tanssimassa musiikin tahdissa kannen ollessa auki.
Sieppasin boxin nopeasti kainaloon ja marssin kassajonoon tyttäreni mielenkiinnon ollessa jo muualla.
Koin päässeeni pälkähästä nopealla oivalluksellani toivoen, että "joulupukki" oli osannut lukea pienen kolmevuotiaan tytön toiveen oikein. Lahjapussi pursui jo liitoksistaan kotona mutta päätin yhden lähjan vielä sinne ujuttaa. Ehkä sen tärkeimmän. Aarrearkun.
Joulu on lasten juhla, heidän tuikkivien silmien loiste valaisee pimeänkin jouluaaton, kun lunta ei ole maassa senttiäkään. Heidän aito sydämen hehku tuo lämpöä jokaisen mielelle ja ilmassa oleva jännitys tarttuu pukin tuloa odotellessa jokaiseen läsnäolijaan.
Se on kuin paluu lapsuuden jouluihin, mahdollisuuteen elää ne vielä kertaalleen, sivustakatsojana.
Elämässä ei aina saa toista mahdollisuutta, tai ei ainakaan kolmatta. Mutta lapsuus on mahdollista elää useampaan kertaan, jos tajuamme käyttää tilaisuuden hyväksi. Lapsina, vanhempina ja isovanhempina.
Joulupukkiin saa jokainen uskoa ainakin kerran vuodessa. Heittäytyä lapseksi edes hetkeksi, pysähtyä tekemään todellisuudesta kauniimpaa ja iloisempaa, lapsen silmillä katsottuna.
Asioiden ei aina tarvitse on niin vakavaa, saa olla möllöttää,  ja vaikka tuijottaa aattoaamu tv:stä lastenohjelmia alusta loppuun saakka.


Aarteita...
Elämä on kuin suuri aarrearkku, johon on mahdollista laittaa toiveita sisään, odottaa niiden toteutumista, joskus jopa uskaltaa tehdä mahdottomuuksista mahdollisuuksia.
Näin opetti minulle niin rakas kolmevuotias ihmisen alku tänä jouluna.
Elämä on tässä ja nyt, mielikuvitukselle on hyvä antaa tilaa, sillä kaikki ei kuitenkaan ole aina sitä miltä se näyttää.
Jos osaamme mielessämme kuvitella niitä huonojakin asioita, niin miksi emme antaisi siivillemme mahdollisuutta lentää leveästi kohti kirkkaana siintävää horisonttia, heittäytyä lapsenomaisesti leikkiin ja antaa elämän viedä eteenpäin, varmasti ja vahvasti, lapsen tavoin, uskoen aina vaan parempaan huomiseen.

Kyllä, olen idealisti ja pysyn sellaisena!!

Jouluaatto tuli ja meni. Koko päivä jännitettiin joulupukkia ja jokainen rapsahdus ovelta päin oli mielenkiinnon kohteena. Aatto meni täysin lapsen ehdoilla, katsellen sitä iloa ja riemua, mitä odotus toi tullessaan.
Kun pukki vihdoin ehti meille päin ison punaisen säkkinsä kanssa, neiti tokaisi ovella pukille, "mä luulin jo että sä et tulekaan".
Voi sitä hymyä joka pienen ihmisen kasvoille nousi kun säkistä paljastui kasapäin pieniä ja suuria paketteja.
"Siinäs näit äiti, mä en oo ollut yhtään tuhma kun sain näin paljon lahjoja", kuului pikkuneidin suusta topakasti.
Aattoilta meni uusien lelujen kanssa leikkiessä. Nukkumaan tuskin olisi maltettu mennä lainkaan, mutta jonhonkinhan se raja oli vedettävä. Illalla sängyssä tyttäreni ihmetteli vain yhtä asiaa.
"Joulupukki ei muistanut tuoda mulle sitä tietokonetta vaikka olin toivonut..."
Hmm...elämä on oppimista. Myös pettymysten kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti