"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kiire on kirosanojen aatelia.

Olet varmaan joskus törmännyt sanontaan että kiire ei tule, se tehdään. Näinhän se on. Kiire todellakin tehdään. 
Meillä kaikilla on sama määrä tunteja ja minuutteja vuorokaudessa käytettävänä, osa osaa käyttää ne valikoidun viisaasti, osa ei niinkään.

Tämän päivän vitsaus on yhteiskunnan asettama uskomus länsimaiselle ihmiselle, että kiire on tehokkuuden ja ahkeruuden merkki. Meidät on aivopesty tähän ajastusmaailmaan ja teemme tiedostamatta itsellemme ja läheisillemme hallaa kiireen kautta. Eli jos ja kun se kalenteri ei ole täynnä tapaamisia ja päivittäinen to-do-lista vedä vertoja metrin mitalle, niin et ole mitään, näinhän me ajatellaan, eikö? Ainakin suurin osa.

Mietin monesti että kun joku kertoo olevansa hyvin kiireinen, että hyvänen aika, miksi ihmeessä olet itsesi siihen miinaan juossut.
Ja taas päinvastoin, jos jään itse kiinni sanomasta jollekin että on ollut kiirettä, niin kysyn että miksi?

Mitäs jos seuraavalla kerralla kun joku pyytää sinua tekemään jotain tai pyytää mukaan johonkin, etkä välttämättä haluaisi tehdä ja lähteä, sanoisitkin en ehdi on kiire -sanonnan sijaan, että olen varannut aikaa nyt vain olemiseen enkä halua tehdä mitään. Tai minulla on jo riittävästi asioita työn alla ja haluan hoitaa ne hyvin ilman hosumista ja ylikuormitustilaa. Kuinka usein näitä lauseita kuulee?

"Learn how to say no. Don't let your mouth overload your back." 
- Jim Rohn -

Kiire on itselleni kirosana. Olen sanonut tämän jo aiemminkin mutta on tarvetta sanoa se taas jälleen kerran uudestaan.

Kuuntelin parisen viikkoa sitten metrossa kahden takana istuvan naishenkilön keskustelua toisilleen kesälomasta ja siitä kuinka kiireinen kesä tulisi olemaan.
Lapset tulisivat olemaan ainakin kolmella eri leirillä. Toisen miehellä ei olisi kesälomaa lainkaan, eikä hän ehtisi mökillekään kun pitäisi mennä golffaamaan että ehtisi edes jollain tavalla pitää taitoa yllä ja kiertää riittävän monta kierrosta kesän aikana. Toisen naisen perheellä oli vene, jolla pitäisi loppukesästä tehdä jokin reissu ettei ihan turhaa seiso laiturissa. Sitten olisi kahdet rippijuhlat ja yhdet ristiäiset, onneksi ei samaan aikaan, ja sitten se loma onkin siinä.

Apua, ihan alkoi itseäkin hengästyttää (ja ahdistaa) pelkästä kuuntelemisesta.
Mutta todellisuudessa, monen kesäloma on just tätä, täyteen ahdettu suunnitelmia ja tekemisiä, pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. On sukulaisia joiden luona vierailla, ja on myös niitä vastavierailuja. Velvollisuuksia joita pitäisi täyttää ja suorittaa, ja siihenhän se loma sitten meneekin. Kiireen ja stressin aallonharjalla.

Ja mikä pahinta, opetamme tämän elämäntyylin jo hyvin varhaisessa vaiheessa lapsillemmekin, ei pelkästään kesälomalla vaan jo ihan normaalissa arjessa, pitää tehdä koko ajan jotain, harrastaa ainakin 5 kertaa viikossa jotain ja mielellään ehkä vielä joinakin päivinä kahta eri harrastusta. Mietin monesti että onko nämä harrastukset lapsia vai aikuisia varten? Tervetuloa siis tuleva suorittaja-burnout-sukupolvi!

En toki väitä etteikö suunnitelmia pitäisi olla tai että lasten harrastukset olisivat huonoja, päinvastoin, mutta kohtuus kaikessa. On muistettava myös elää. Opeteltava rauhoittumaan ja olemaan hetkessä eikä elää jo huomista tai ylihuomista. Ja suorittaa kaikkea.
Elämä lipuu ohitsemme nopeammin kuin arvaammekaan, lapset ovat pian aikuisia ja mietimme että mihin se aika menikään. Vastaus: Lasten jokapäiväisiin harrastuksiin ja työkiireisiin eikä perheen yhteiseen aikaan, mikä olisi se kaikkein tärkein. Siinä keinutuolissa yritämme dementoituneena sitten muistella että millaista se elämä olikaan ja mitä ehkä olisi tehnyt toisin. Olisiko ehkä pitänyt hidastaa tahtia ja elää enemmän läsnäollen niin itselle kuin muillekin.

Nyt kun vielä on mahdollisuus, asiat jotka haluaa tehdä toisin, niin ne kannattaa todellakin tehdä toisin. Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja yksi mahdollisuus.

PRIORISOI!

Mikä sinulle on oikeasti tärkeää ja mikä ei? Kaikkea ei tarvitse tehdä, eikä kaikkialla tarvitse olla ja vaikuttaa koko ajan. On opeteltava karsimaan asioita ja vaikka sanoisit EI, se ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Uskon että tulevaisuudessa näitä ihmisiä, jotka osaavat sanoa EI sopivassa määrin, tullaan arvostamaan vielä entistä enemmän. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet itselleen oikeita valintoja.

LÄHEISET.

Moni ihmissuhde kariutuu nykypäivänä siihen ettei osata olla läsnä. Ollaan kotona fyysisesti mutta ajatukset ovat töissä tai muissa asioissa. Lasten kanssa vietetty aika laiminlyödään ja puolison olemassa oloa tuskin edes noteerataan. Tämä on hyvin yleinen vitsaus ja hyvin surullista, ja siitä kärsii koko perhe. Millaisen mallin sinä haluat antaa jälkipolvillesi? Osaatko olla läsnä, jättää työt oven ulkopuolelle, viettää aikaa perheesi kanssa ja opettaa lapsillesi että elämässä on muutakin kuin suorittaminen ja kiire? Nämä ovat kaikki valintoja.

ELÄMÄNARVOT.

Tiedätkö omat elämänarvosi? Oletko koskaan todella ajatellut mitkä asiat ovat elämässäsi todella, todella tärkeitä?
Moni ei ole edes tietoinen omasta arvomaailmastaan kun ei ole ollut aikaa oikeastaan ajatella sitä lainkaan, kiireen keskellä.
Ota hetki aikaa itsellesi ja mieti mielessäsi kolme tärkeintä elämänarvoasi, tuskin top kolmen kohdalta keneltäkään löytyy kiire, stressi ja väsymys.

Kiire on opittua. Se on tehtyä. Kiire ei vain tule vaan me teemme sen itsellemme valintojemme kautta. Kiireestä voi myös oppia pois, tekemällä toisenlaisia valintoja.


Kiireetöntä sunnuntaita!

-Heidi-


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Uskallatko päästää irti kontrollista?

Oletko koskaan kokeillut miltä tuntuu olla järvellä, veneessä ilman airoja? Tai ainakin niin että airot ovat nostettu veneen sisäpuolelle ja annat tuulen kuljettaa venettä hiljalleen?

Uskallammeko antaa elämän joskus vain tapahtua? Ilman kontrollia, ilman suurempaa päämäärää, vai onko elämässä pakko jatkuvasti olla airoissa kiinni ja ohjata sitä suunnitellusti?

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin viime aikoina.
Olen katsonut itseäni peiliin ja kysynyt, uskallanko antaa elämän tapahtua. Olen kurkannut itseäni syvälle sisimpään ja kysynyt, uskallanko oikeasti antaa elämän tapahtua. Ja kun elämässä joskus mikään ei tuntunut olevan järjestyksessä, uskalsin silti kysyä, uskallanko ihan oikeasti elämän antaa tapahtua. Ja vastaus on ja oli silti KYLLÄ!

Ja vastaus on KYLLÄ siksi, että olen näiden neljänkymmenen ikävuoden aikana pystynyt rakentamaan sisälleni riittävän vahvan ja vakaan pohjan enkä ole riippuvainen enää liiallisesta kontrollista, ja siitä että aina olisi tiedettävä mitä huominen tuo tullessaan ja missä olen vuoden päästä. Vaikka elämässäni on päämääriä, unelmia ja tavoitteita, en suorita niiden tavoittelua tietoisella tasolla jatkuvalla toiminnalla. Alitajunnassa ne jylläävät varmasti jatkuvasti ja tiedostamatta tapahtuukin moni valinta pysyäkseni oikeassa virtauksessa kohti haluamiani asioita, mutta airotta on joskus ihana vaan antaa mennä ja nauttia matkasta.

Olisi niin harmillista antaa elämän lipua ohitseni niin etten olisi läsnä hetkissä joita välillä jopa voisin kutsua unohtumattomiksi ja ainutlaatuisiksi. Liiallinen kontrolli ja suorittamiseen johtava suunnitelmallisuus pilaa elämästä nauttimisen sillä mitä meillä muuta todellisuudessa onkaan kuin tämä hetki.

En yritä joka päivä tehdä itsestäni parempaa ihmistä tai elämästäni jotain "master piecea". Tiedostaen omat elämänarvoni, uskallan luottaa ja uskoa siihen että niiden mukaan eläminen johtaa siihen että voin olla onnellinen ja tyytyväinen tekemiin valintoihini vaikka en joka päivä pidäkään airoista kiinni rystyset valkoisena.

Nykypäivän sloganeihin kuuluu hyvin usein kehoitus kontrollin ottamisesta omassa elämässä. Moni kuitenkin ymmärtää tämän väärin ja alkaa suorittamaan kaikkea tekemistään; liikuntaa, ruokailua, unta, onnellisuutta, hyvinvointia, opiskelua, jopa tunnetilojaan jne.


"If you don't like
the situation you are in,
change it.
You are in control
of your own life."


Elämänhallintaa. Tietyssä määrin paikallaan meille kaikille. Mutta jos hallinta menee ylikontrolloimiseksi ilman että pystyy päästämään edes pieneksi hetkeksikään irti, on ajautunut mentaalipuolen vankilaan, jossa moni on koko elämänsä huomaamattaan.


"When you try to
control everything,
you enjoy nothing.
Relax. Breathe. Let go.
And just live."


Kysymys kuuluu, uskallatko sinä antaa elämän tapahtua? Kuinka hyvin tunnet omat elämänarvosi, niin että voisit antaa arvojesi ohjata elämääsi ainakin osan ajasta ilman jatkuvaa kontrollia elämän kulusta?

Moni elää liikaa ulkopuolisten vaikutteiden alaisena (elokuvat, mainokset, sosiaalinen media jne) eikä välttämättä ymmärrä että niiden luomat mielikuvat vääristävät omaa todellista minäämme. Tästä syystä olemme myös jatkuvassa ristitulessa oman minämme kanssa jos emme edes tiedä keitä me todellisuudessa olemme.

Kääntämällä katseen omaan sisimpään, ja kysyen itseltä esimerkiksi: kuka minä oikeasti olen? Mitä minulle kuuluu? Olenko onnellinen? Teenkö asioita jotka tekevät minut onnelliseksi? - ovat avaimia, joiden kautta pääset lähemmäksi todellista minääsi.


Pohdintaa näin lomakauden alkuun jokaiselle!


-Heidi-

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Own your power.

Istuin tänään takapihan terassilla joogamatollani ja tarkoitukseni oli, no tietysti joogata. Jostain kumman syystä, ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen lopetin ja mietin että enpäs muuten joogaakaan. Ei sitten huvita yhtään.

Käänsin katseen aamupäivän aurinkoon ja suljin silmäni ja jäin vain siihen. Istumaan. Lootusasentoon. Eli periaatteessa, joogaamaan.
Niin paljon kuin pidänkin joogasta ja siitä tunteesta, jonka se kehossani ja mielessäni saa aikaan, niin paljon myös kaikki tekeminen, josta tulee liian rutiininomaista tai suorittamista, alkaa nykyään ärsyttämään.

Pikkulapsiarki on täynnä rutiineja, joten oma tekeminen ja oman hyvinvoinnin ylläpitäminen on nykyään itselle mielellään kaikkea muuta kuin rutiininomaista.
Joogaan silloin kun siltä tuntuu. Lähden lenkille silloin kun siltä tuntuu. Treenaan kahvakuulalla silloin kun siltä tuntuu.

Olen ollut suurimman osan ajan elämästäni rutiinien orja niin työssäni kuin vapaa-ajallakin. Ja varsinkin mitä tulee hyvinvointiin ja sen ylläpitoon, se jos mikä on ollut rutiineja rutiinien perään.
Siinä missä itse yritän pois pakonomaisesta suorittamisesta ja rutiineista, tiedän että moni halajaa niitä elämään helpottamaan asioiden toteutumista ja jo ihan perusarkea, esim. stressittömämmän elämän ja hyvinvoinnin toivossa. Mikä on ihan ymmärrettävää.
Kaikelle on aikansa.

Siinä matolla istuessani jonkin hetkin, tyttäreni tuli keinumasta.
"Mietiskeletkö sä taas äiti?" hän kysyi.
Kyllä, äiti mietiskeli ja saikin taas loistavia oivalluksia suunnitelmien muuttuessa toiseen. Ja niin lähdettiin yhdessä ulos kalliolle hyppimään.

Uskalla siis tehdä joskus toisin, kuunnellen mieltäsi ja kehoasi.

Sunnuntaimietteitä näin viikonloppuun.

-Heidi-


lauantai 29. huhtikuuta 2017

Sanojen mahti ja voima.

Huomasin ja oivalsin tänä aamuna jotain hyvinkin merkittävää.
Sosiaalinen media on täynnä erilaisia aforismeja, mietelauseita, julistuksia, sloganeita, mottoja, quoteja tai millä nimellä nyt niitä haluaakaan kutsua. Ohjeita miten elää, tulee nykypäivänä joka tuutista, mihin päätäsi käännätkään.
Facebook antaa joka päivä menneiden vuosien muistoja "news feediin" ja näiden muistojen mukaan olen näköjään jakanut hirvittävän paljon näitä "voimalauseita" menneinä vuosina. Enää en niinkään.

Ai miksikö?
No siksi koska en enää koe tarvitsevani niitä samalla tavalla.
Tärkeimmät niistä ovat jo opettaneet minulle ne "läksyt", jotka minun on pitänyt oppia ja niistä opeista on tullut minulle arkipäivää, automaattista, osa elämää, osa minua.

Olet vahvempi ja viisaampi kuin eilen.

Ajattele positiivisesti, ainakin lopussa.

Älä jää murehtimaan menneitä koska se on pois tulevasta.

Sateen jälkeen tulee aina pouta.

Elämä on tasapainoilua.

Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Rakkaus on kantava voima.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.

Rakasta itseäsi ja ole armollinen itseäsi kohtaan.

Jos haluat pelastaa maailman, vietä aikaa perheesi kanssa ja ole läsnä.

Elämä on mahdollista vain tässä ja nyt, ei huomenna, ei ensi viikolla, ei ensi vuonna.

Elä hetkessä.

Hulluilla ihmisillä on hulluja ideoita ja nämä myös toteuttavat ne.

Vietä aikaa ihmisten kanssa, jotka antavat sinulle positiivista energiaa.

Vältä energiasyöppäjä.

Etsi kumppaniksesi ihminen, joka rakastaa samalla tavalla kuin sinä.

Nauti pienistä iloista.

Elä arvojesi mukaan.

Kuuntele sydäntäsi.

Mikään ei ole mahdotonta.


Vain muutamia mainitakseni.


Mutta sitten on paljon myös quoteja, jotka ovat jollain tavalla johtaneet harhaan.

Kuten esimerkiksi,
"Ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt" - en ole muuten katunut, sillä treeni jota en ole tehnyt, on hyvistä syistä jäänyt tekemättä enkä ole katunut pätkääkään.

"Kyllä haudassa ehtii sitten nukkua." Ja pöh, lepo on tärkeää, elintärkeää. Kukaan ei jaksa ilman unta ja lepoa. Levon merkitys on korostunut entisestään viime vuosina.

"Mitä paremmaksi ihmiseksi tulet, sitä parempia ihmisiä vedät puoleesi." Hmm, kuka määrittelee kuka on toista parempi? 

"Kehosi ei ole se joka luovuttaa, vaan mielesi." Itselle kävi päinvastoin. Mieli olisi jaksanut mutta keho ei enää kestänyt, joten sekin todistettu vääräksi. Ainakin omalla kohdallani.

Eli kaikki ylisuorittamiseen, ylitreenaamiseen ja ulkonäkökeskeiseen ajatteluun liittyvät quotet ovat jäänyt elämästäni pois. Niillä ei ole minulle enää mitään merkitystä.

Erilaisista voimalauseista on tullut monille ihmisille jopa raamatun psalmeihin rinnastettavia elämän ohjeita. Niiden nimeen vannotaan ja eletään.
Onko tämä tätä nykypäivän "new age" ajattelua? Ja onko "selfhelp" jo rinnastettavissa jonkinlaiseen uskontoon?
Oli niin tai näin, sananlaskuja ja elämän viisauksia on ollut jo iät ja ajat. Osan viestit vanhenevat eivätkä palvele enää ihmisiä nykypäivänä mutta monista tulee ikuisia ja ne säilyvät sukupolvilta toisille.

"What you think
you become.
What you feel,
you attract.
What you imagine,
you create."
-BUDDHA-

Onko sinulla joitain tiettyjä voimalauseita, joiden nimeen vannot ja joiden mukaan elät? Ja kuinka huomaat niiden muokanneen ajatuksiasi, tekemisiäsi tai elämääsi matkanvarrella?

-Heidi-


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Herkkyys on vahvuutta!

Laitoin hetki sitten poikani nukkumaan. Kun hän tapitti minua niillä suurilla syvänsinisillä silmillä, tunsin kuinka silmäkulmastani alkoi hiljalleen valua kyyneliä. Mietin kuinka hän voikaan olla niin ihmeellinen, niin täydellinen.

Voin paljastaa että itken lähes joka päivä, en nyt ehkä ihan vuolaana valuta kyyneliä mutta muutaman saatan tirauttaa siellä täällä, joskus enemmänkin.
Kun mietin vuosia taakse päin, niin olen kyllä ollut herkkä - aina - mutta elämässäni oli pitkä ajanjakso, jolloin en tainnut juuri itkeä lainkaan - nyt viimeisen kymmenen vuoden aikana olen sitten vuodattanut ne kyyneleet niiden kyynelittömienkin vuosien edestä.
En tiedä johtuuko se äitiydestä, vai johtuuko se elämän tuomista vuosista, vanhenemisesta, vai siitä että on uskaltanut laittaa itseään enemmän alttiiksi tunteille, niin ilolle kuin surulle.

Wikipedia määrittelee erityisherkän ihmisen seuraavasti:

"Erityisherkkyydellä tarkoitetaan synnynnäistä, hermostollista ominaisuutta. Erityisherkkä ihminen reagoi tavallista herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin.
Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi. Erityisherkkien ihmisten kokemukset omasta herkkyydestään vaihtelevat. Herkkyydestä voi olla sekä hyötyä että haittaa. Erityisen herkät ihmiset ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta ja negatiivisesta ilmapiiristä.

Käsitteen "erityisherkkä" (highly sensitive person, HSP) on kehittänyt psykologian tohtori, psykoterapeutti Elaine Aron, joka on tutkinut erityisherkkyyttä 1990-luvulta alkaen. Aronin mukaan noin viidesosa ihmisistä on hermostoltaan erityisen herkkiä. Ilmiötä voidaan kuvata myös termillä tunne- ja aistiherkkyys.

Suomessa erityisherkkyys on vielä melko tuntematon käsite, laajemmin siitä on alettu puhua vasta vuosien 2013–2014 aikana."

Olen yksi heistä. Ja koen tämän herkkyyden itselläni vain ja ainoastaan vahvuutena ja rikkautena.

Ihmiset, jotka tuntevat minut tietävät että herkistyn hyvinkin usein, lähes kaikesta. Minulla on myös paljon ystäviä, joilla on tämä sama hieno ominaisuus.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson lapsiani miettien kuinka etuoikeutettu ja onnekas olenkaan että saan olla heidän äiti.

Saatan alkaa kyynelehtimään, kun katson miestäni ja mietin kuinka tärkeä hän minulle on ja kuinka paljon häntä rakastankaan. (Hän onneksi on jo tähän tottunut. :D)

Saatan herkistyä kauniista maisemasta. Meren tuoksusta. Auringosta pilvettömällä taivaalla. Saatan herkistyä kiitoksista ja onnitteluista. Kauniista sanoista. Hyvästä kirjasta. Elokuvista puhumattakaan. Elämästä yleensä, ja siitä kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteesta, jota koen päivittäin.

Parisen viikkoa sitten tapasin kävelylenkillä iäkkään naishenkilön, joka oli ihailemassa yhtä lailla kauniita maisemia kuten minäkin. Aloimme juttelemaan niitä näitä. Olin käynyt samassa paikassa istuskelemassa ja tuijottamassa merelle vaikka kuinka monta kertaa näiden vuosien aikana mutta en ollut koskaan huomannut kahta puuta, jotka olivat kietoutuneet toistensa ympärille toisiaan tukien.

"Katsoppas, he ovat löytäneet toisensa", nainen sanoi.

Nainen kertoi myös lähes samaan hengenvetoon että hän ei paljon ehdi kävelylle kun hoitaa miestään kotona.

"Nyt pystyin lähtemään hetkeksi kun sairaanhoitaja tuli käymään", hän jatkoi.

Nieleskelin kyyneleitä. Katsoin naista ja arvioin ikää, ehkä 80-90 vuoden välissä. Hän oli myös löytänyt "puun", jonka ympärille oli kietoutunut. Ikuisesti. Kunnes kuolema heidät erottaa.

Kotimatkalla valutin ne kyyneleet, joita en tämän naisen edessä pystynyt päästämään ulos.

Elämä on täynnä uskomattoman hienoja tarinoita. Tarinoita, jotka liikuttavat ja saavat myös monesti itkemään. Joskus ilosta, joskus surusta. Jos osaa olla oikein tarkka ja herkkä, ne tarinat saattavat saada aikaan suuria oivalluksia, ja hyvinkin vahvaa, voimakasta henkistä kasvua.

Omalla kohdallani kyyneleet ja tunteiden näyttäminen ovat voimavara. Vaikka elämä on heitellyt yhteen sun toiseen suuntaan, niin kylmäksi se ei ole minua jättänyt, kirjaimellisesti. Päinvastoin. Olen oppinut kohtaamaan tunteeni, niin ilon kuin surun,  sillä koen että elämästä saa paljon enemmän irti aidolla herkkyydellä ja empatialla. Ja kyyneleet puhdistavat sielun ja sydämen. Joka kerta.

(Ja arvata saattaa että tätä kirjoittaessanikin kyyneleet valuivat poskia pitkin. Monta kertaa!)


-Heidi-




keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Kun olin joskus juoksija.

Moni on kysynyt minulta mistä blogini nimi tulee. Muistaakseni olen joskus aiemminkin tähän vastannut ja jopa kirjoittanut tarinankin mutta kerrotaanpa uudelleen.

Juoksin ennen. Ja paljon. Juoksu, juokseminen, lenkkeily, tai millä tavalla sitä nyt haluaakaan kutsua, oli elämäntapani hyvinkin kauan. Asuin ulkomailla vuosia, monissa eri paikoissa, matkustelin myös paljon ja juokseminen oli aina luonnollinen tapa liikkua, olin sitten Barbadoksella tai Ranskan Alpeilla, tai missä milloinkin. Mihinkään en koskaan lähtenyt ilman lenkkitossujani.

Asuin kuusi vuotta Englannissa, Lontoossa, ja tuo miljoonakaupunki tuli minulle yhtä tutuksi kuin omat taskuni nimenomaan juoksemalla. Tai mikä tahansa paikka matkojeni varrella, juoksemalla pääsin aina jyvälle millainen ympäristö oli kyseessä, mitä oli missäkin ja miten löytää takaisin "kotiin".
Mutta mikä parasta, se fiilis joka juostessa aina tuli, se fiilis maksimoitui aina jonkun uuden löytämisen kautta, paikan jossa ei koskaan aiemmin ollut käynyt ja tunteen jota ei ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Sitten pidin joskus juoksukoulua, jonka teoriaosuuden nimi oli "Juoksun lyhyt oppimäärä" - niihin aikoihin elämässäni tapahtui myös paljon, ja jollain tavalla yhdistin juoksun ja juoksemisen elämää ylläpitävään voimaan, joka minulla silloin oli hyvin vahvasti läsnä, ja juokseminen oli silloin minulle lähes samaa tarkoittava kuin elämä itsessään.
Ja kun elämä itsessään on tietty prosessi, joka jatkuu ja jatkuu, jos luoja suo, niin jossain pienessä mielessä päätin että mennään pitkän kaavan mukaan, eli blogistani tuli "Juoksun pitkä oppimäärä".

Nykyään juokseminen ei merkitse itselleni enää samaa kuin itse elämä mutta koen sen silti yhä hyvin vahvana vertauskuvana elämälle.
En enää juokse kuin satunnaisesti, sillä tunnen ettei minulla ole siihen enää tarvetta. Reissuun kuitenkin pakkaan yhä edelleenkin lenkkitossuni!!

Liikunta ja omasta kunnosta huolehtiminen on minulle jotain aivan muuta nykyään.
Jollain tavalla ajattelen aikaa kun juoksin paljon, että juoksin jotain pakoon tai taas toisaalta ajattelen että etsin jotain, mitä en ollut vielä löytänyt.
Tasapainon löytäminen elämässä lopetti myös liialliset kirmailut sinne tänne ja samalla se auttoi hidastamaan vauhtia.
Aiemmin ajattelin aina että juosten olisin jo perillä, mutta nykyään mietin että kävelyvauhdilla näkee ja kokee enemmän. Ja kun mihinkään ei ole enää kiire.
Silloin tällöin tapahtuvat juoksulenkit ovat ihania fiilistelylenkkejä ilman mitään tavoitteita ja niistä yhä nautin. Pieni hiki, joskus isompikin, on aina välillä ihan paikallaan. Ja mäkitreenit on aina tietyn väliajoin pakko vetää!!!

Kaikelle on aikansa.

-Heidi-

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Suru opettaa ja kasvattaa.

Tasan kaksi vuotta sitten makasin hiljaa Kätilöopiston toimenpidehuoneessa tuijottaen harmahtavaa kattoa yläpuolellani. Sydän hakkasi hullun lailla ja olotila oli kuin pahimmasta painajaisesta.
Huoneessa nuorehko lääkäri tuijotti epävarmana monitoria, joka oli käännetty pois päin minusta.
"Minun täytyy konsultoida vanhempaa kollegaani" lääkäri sanoi hoitajan vieressä nyökäten vaisusti.
Pahin pelkoni oli vieläkin lähempänä toteutumista. Ei sydänääniä. Se merkitsisi vain yhtä asiaa.

Keskenmeno on asia, jonka ymmärtää vasta kun sen itse joutuu kokemaan.
Se on asia, josta ei puhuta julkisesti vaan siitä vaietaan hyvinkin usein ja surraan hiljaisuudessa, jos ollenkaan. Se pyritään unohtamaan mahdollisimman pian jotta elämä jatkuisi normaalisti. Ja mahdollisimman pian.

Meille kävi toisin.
Vielä näin kaksi vuotta jälkeenkin päin kuulen yhä lääkärin sanat "valitettavasti mitään elonmerkkejä ei ole havaittavissa" mikä saa kyyneleet yhä valumaan vuolaina pitkin poskiani ja surun muistuttamaan siitä mitä kaksi vuotta takaperin tapahtui.

"Tsemppiä" oli lääkärin hyvin kylmät loppusanat kun lähdin huoneesta pidätellen hysteeristä itkua.

Tiedän että monille keskenmeno ei ole mikään iso juttu. "Eihän se ollut edes ihminen vielä" tai "luonto korjaa pois heikot yksilöt" ovat hyvin usein kuultuja lauseita ihmisiltä, jotka eivät tiedä miltä tuntuu menettää jotain niin arvokasta kuin oma lapsi jota olet toivonut ja odottanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Keskenmeno on monesti asia, jonka kanssa jää hyvin yksin, sillä kriisiapua siihen ei aina ole saatavilla, tai ainakaan oikeanlaista.
Meille paras apu oli toistemme tuki ja se, että asiasta puhuttiin, aina kun jommalla kummalla oli siihen tarve. Suru oli yhteistä ja on yhä edelleen.

Elämä on matkan varrella pakottanut uskomaan siihen että kaikella on jokin tarkoitus. Ja niin myös tällä kahden vuoden takaisella keskenmenollakin. Ilman sitä meillä ei olisi ihanaa ja niin rakasta poikaamme, joka syntyi viime kesänä ja josta olemme kaikki niin onnellisia ja iloisia. Näin oli tarkoitettu.

Tyttäreni joskus kyselee että mihin ne vauvat menivät (saimme jälkeen päin tietää että niitä oli kaksi) ja minkä ikäisiä ne olisivat. Lapsen on hankala käsittää tällaisia tapahtumia - jos on aikuisenkin joskus - joten nämä "enkelikaksoset" ovat puheenaiheena aina silloin tällöin.

Keskenmeno jätti suuret arvet monella tapaa. Se myös varjosti raskauttani loppuun saakka sillä minun oli vaikea luottaa siihen että kaikki menisi hyvin. Mikään kun elämässä ei ole varmaa ja mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Sen opin ja olen oppinut kantapään kautta.

Muista siis olla kiitollinen elämästäsi. Lapsistasi. Jokainen lapsi on lahja.
Muista olla kiitollinen siitä että sait herätä tänä aamuna.
Muista olla kiitollinen siitä että opit taas tänään jotain uutta kun pidit silmät ja korvat hereillä ja sydämesi avoinna.
Muista olla kiitollinen siitä että kasvoit ihmisenä vahvemmaksi.
Muista olla kiitollinen siitä että sait halata rakkaitasi ja kertoa heille kuinka tärkeitä he ovat.
Elämää jos pitää liian itsestäänselvyytenä, katoaa elämästä se syvin olemus, se olemus joka tekee elämästä ainutlaatuista, ja jonka arvoa ei mitata millään muulla kuin rakkaudella ja kiitollisuudella itse elämää kohtaan.
Suru kuuluu elämään, sillä se kasvattaa ja opettaa.

Ja mitä lapsiin tulee, lapset ovat kalleinta ja arvokkainta kaikista. 

-Heidi-